maanantai 16. lokakuuta 2017

Unikudelmia, unia, alitajuntaa ja painajaisia Kotkaan keväällä 2018


Kävimme lokakuun alussa katsomassa Unikudelmia -näyttelyn Helsingissä Annantalolla. Retkeen osallistuivat museomestari Matti, konservaattori Jaana, kehittämispäällikkö Annika, museolehtori Maarit ja amanuenssi Mirkka. Näyttely on tulossa Kotkaan 26.1.-6.4.2018.

Unikudelmia on Valveen sanataidekoulun näyttelytuotanto. Kulttuuritalo Valve on osa Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalveluita. Näyttelyä on ollut tekemässä seitsemän hengen työryhmä ja lisäksi 12 taiteilijaa, sekä useita eri alojen osaajia.

Valveen porukka on aiemmin tehnyt palkitun Saareen -näyttelyn, joka oli Suomen  Merimuseolla vuonna 2013. Saareen -näyttely sai Onnimanni -palkinnon ansioistaan lukemisen edistämisessä. Palkinto myönnetään yksilölle tai yhteisölle, joka on ansioitunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden aseman edistäjänä.

Kuva: Unikudelmia -näyttelyn pehmolelumeri, kuvaaja: Jaana Kataja

Unikudelmia -näyttelyssä esitellään uneen liittyviä lastenkirjoja. Kirjat käsittelivät unia, alitajuntaa ja painajaisia. Omasta lapsuudestani muistan näyttelyn yli 30 kirjasta ainakin Uppo-Nallen, Onnelin ja Annelin, sekä Nunnun. Lapsilleni olen lukenut Tatua ja Patua. Esiteltyjen kirjojen tuttuus onkin ehkä kiinni näyttelyvieraan iästä ja harrastuneisuudesta. Kirjoihin liittyy sanataidemateriaali, mutta miksikä ei ensin voisi nähdä näyttelyä ja tutustua kirjoihin vasta jälkikäteen.

Juttelimme näyttelysuunnittelija Mauri Tahvosen ja vastaava tuottaja Pirjetta Mularin kanssa. Teemu Savukurki kertoi opastuksista. Näyttelyssä oli siellä ollessamme ranskankielisen koulun ryhmä esikouluikäisiä lapsia ja he tuntuivat viihtyvän hyvin, vaikka suurinta osaa esitellyistä kirjoista ei ehkä ole olemassa kuin suomenkielisenä versiona. Näyttelyistä voi siis nauttia puhtaasti esteettisenä elämyksenä.
Huijarisänkykauppiaan sänky Tatun ja Patun oudosta unikirjasta
Kuva: Juuso Haarala

Lukemisen aihe on ajankohtainen, sillä suomalaiset ovat Pisa-tuloksissa huipulla, mutta suunta on alaspäin. Lukukeskuksen mukaan lapselle lukemisella on edelleen yhteys parempaan koulumyönteisyyteen ja sitä kautta menestymiseen koulussa. Lukutaidon huonontuminen vaikuttaa kaikkeen oppimiseen. Kun lapset lukevat vähän, sanavarasto surkastuu; Ylen tutkimuksen mukaan 17-vuotias saattaa hallita 50 000–70 000 sanaa, mutta toisaalta vain runsaat 15 000. Lukemisella on todettu olevan lukuisia terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia, kuten, että lukeminen edistää rauhoittumista ja sitä kautta keskittymiskykyä, pitkäaikaismuistia ja tarinanhallintaa.

Valtakunnallista Satupäivää vietetään Sadun nimipäivänä 18.10.

Unikudelmia Kotkassa Kymenlaakson museossa 26.1.-6.4.2018. 

Kirjoittaja on Mirkka Kallio , joka toimii Kymenlaakson  museon amanuenssina. 

perjantai 15. syyskuuta 2017




Tähtivierailu


Lappeenrannan taidemuseo sai vieraaksi Ateneumista Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski)1893 teoksen elokuun alussa. Museon ovi kävi tiuhaan neljän viikon aikana, kun yli 4200 taiteen kokijaa kävivät Kaskea ihailemassa.

 Iso osa vierailijoista oli lähialueen päiväkotien ja koulujen lapsia ja nuoria. Lapset ja nuoret toivat iloa ja elämää museon arkeen, kun ryhmät vierailivat museolla Kaskea katsomassa.  Melkein kuusikymmentä ryhmää kävi museolla näyttelyn aikana kokemassa, näkemässä ja pohtimassa Kasken tarinaa. Monet ryhmät vierailivat samalla Karjalan kasvojen- näyttelyssä sekä Etelä-Karjalan museon näyttelyissä.

 Lasten ja nuorten iloa ja ihmetystä oli silmiä avaavaa seurata vieressä.  Pienten ryhmät näkivät Kaskessa paljon sellaista, mitä itse en teoksessa ollut edes huomannut katsoa. Lapsen tapa ja kyky tulkita kuvia hämmästyttää, joka kerta, ennakkoluulottomuudellaan ja mielikuvitusrikkaudellaan. Havaitsin sen tuovan myös aikuiselle oivalluksia niin lasten elämästä kuin tavasta ajatella. Osa lapsista näki Kaskessa omien leikkiensä ja pelien hahmoja.  Osa jopa ajallisia kerroksia, kuten poika joka tulkitsi mäeltä siintävän maiseman olevan tulevaisuus.

Mieleenpainuvaa teoksen vierailussa oli myös ryhmien kiinnostus taidemuseon kulissien takaiseen. Merkittävä taideteos herätti paljon erityisesti nuorissa turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten teosta vartoidaan, miksi siihen ei saa koskea, miksi sen päällä on pleksilasi, onko tilassa lasereita, jotka polttavat jos menee liian lähelle työtä? 

On hienoa, että tällaiseen kierrokseen ryhdyttiin Suomen juhlavuoden kunniaksi. Loistavaa olisi jos vierailuja olisi useamminkin. Teosten kierrättäminen ympäri Suomea, antaa mahdollisuuden nähdä merkittäviä teoksia myös niille kansalaisille, joilla ei syystä tai toisesta ole tilaisuutta matkustaa Helsinkiin asti kansallisaarteita ihailemaan.






 Kirjoittaja on Hanna Lommi, taidekasvattaja ja Lappeenrannan taidemuseossa toimiva aluetaide-ja yleisötyön amanuenssi. 


________________________________________________________________________________

Kuvataidekoululaisia Kaskea tutkimassa. Kuva: Veera Koukka


Kuvataidekoulu vieraili Kaskea ihailemassa

Lappeenrannan kuvataidekoulun syyslukukausi sai hienon aloituksen, kun Eero Järnefeltin Kaski saapui lähellä sijaitsevaan Lappeenrannan Taidemuseoon elokuussa. Lähes kaikki kuvataidekoulun ryhmät alle kouluikäisistä aikuisiin ovat vierailleet ihastelemassa ja ihmettelemässä maalausta.

Erityisesti 7-9-vuotiaat kiinnostuivat maalauksen tarinasta. “Mitä nuo tekevät?”, “Miksi noilla on ihan rikkinäiset vaatteet?”, “ Miksi tuo tyttö on niin surullinen ja likainen?” ja ennen kaikkea: “Kuka tuo tyttö on?” Museon henkilökunta, maalauksesta kertova video ja juliste antoivat meille vastauksia. Pikkupiika Johanna Kokkosen tarina oli koskettava, lapset pohtivat mahtoiko hän käydä lainkaan koulua ja oliko hänellä yhtään lelua. Osa oli sitä mieltä että maalaus oli vähän pelottava. Museon opas kertoi kuulleensa, että taiteilija oli tahallaan itkettänyt Johanna-piikaa jotta saisi maalattua tämän vielä kurjemman näköiseksi. Tämän tiedon oppilaat ottivat tyrmistyneinä vastaan. Vanhemmat oppilaat olivat sen sijaan kiinnostuneita maalauksen tekniikasta, sommittelusta ja sen yhteiskunnallisesta viestistä.

Monissa ryhmissä jatkettiin vielä teoksen käsittelyä kuvataidekoululla. 7-vuotiaiden arkkitehtuuri- ja ympäristötaidepainotteinen ryhmä rakensi Johanna-piialle mökkejä pienoiskoossa, 8-9-vuotiaat tekivät hänestä muotokuvia hiilellä piirtäen ja Kuviskundit-ryhmässä rakennettiin maalauksesta pienoismallit.

Keskustelut maalauksesta jatkuivat vielä viikkoja museovierailun jälkeen, se oli tehnyt moneen vaikutuksen. Osa oli vienyt perheensä katsomaan maalausta ja ripustanut julisteen omaan huoneeseensa.

Kaski tarjosi hienon visuaalisen ja kulttuurihistoriallisen elämyksen ja herätti eri-ikäisissä erilaisia kysymyksiä ja huomioita. Moni heistä tulee törmäämään teokseen vielä uudestaan museossa tai kuvana, toivottavasti se herättää silloin uusia kysymyksiä!

Lappeenrannan kuvataidekoulun kirjoituksen on laatinut Veera Kuokka, kuvataideopettaja 


Johanna kuvia. Kuva:Veera Kuokka


tiistai 15. elokuuta 2017

Aunuksen Karjalan rakennuksia


Satavuotisen Suomen juhlavuosi on meneillään. Ainakaan nyt kesällä ei asiasta paljoa ole melua pidetty, mutta keväällä pääsin minäkin kantamaan muutaman korren itsenäisyyden kekoon.

Yhden esitelmän aiheena olivat Aunuksen Karjalan puurakennukset. Pääsin paikan päälle matkalla, jonka Imatran työväenopisto, rehtorinsa Ainomarja Virtasen johdolla, järjesti 2004.
Matka opetti paljon. Opin ymmärtämään karjalaisen talon huonejärjestyksen, asuin-, talous- ja eläintilojen liittymisen toisiinsa. Rakennuksessa näkyivät käytännön tarpeiden mukaan syntyneet tilajärjestelyt.

Pitää tunnustaa, että minulla oli matkaa ennen ollut jonkinlainen romantiikalla kuorrutettu käsitys karjalaisesta talosta. Siis sellainen estetisoiva ”postkarelianistinen” kuvitelma. Jotkin paikannimet ja luonnehdinnat olivat melkein myyttisiä, kuten Kuujärvi Yrjö Jylhän runossa  tai Olavi Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”.


Säämäjärven Särkilahden kylä oli yksi ensimmäisistä pysähdyspaikoista. Viimeistään siellä ymmärsi, että todellisuus oli jotain muuta kuin nykyisessä Suomessa. Lahden ympärille rakennetut talot olivat kahden kerroksen korkuisia ja päädyt oli suunnattu lahden keskustaa kohden. Lähellä lahden pohjukkaa oli tsasouna suurten puiden varjostamana.

Grigoin talo, 1920-luku, Särkilahti, Säämäjärvi, Prääsän piiri


Aivan toisenlainen kylärakenne oli mm. Aunuksen kaupungin lähellä olevassa Suuriselän kylässä. Rakennukset oli sijoitettu nauhamaisesti kylän läpi menevän tien kummallekin puolelle, päädyt toisiaan vasten. Valtio oli pyrkinyt yhdenmukaistamaan kylärakenteen ja muokkaamaan sen silloisen asemakaavaihanteen mukaiseksi.

Suuriselkä, 1800-1900-lukujen vaihde, Kuittinen, Aunuksen piiri



Suuriselän ehkä rikkaimman perheen talo oli koristeltu tavalla, jota Suomessa voisi kutsua nikkarityyliksi. Kaikkein selvimmin pietarilaisten palatsirakennusten vaikutus näkyi Äänisen rannalla Soutjärvellä. Alun perin kauppiastalona ollut rakennus on nykyisin museona. Rakennuksen julkisivu ja sisäänkäynti ovat pitkällä sivulla. Sisäänkäyntiä on korostettu poikkipäädyllä, jonka mukana rakennukseen on syntynyt kolmas kerros. Ikkunoita ympäröivät koristeet ovat saaneet vaikutteita Pietarin barokkiarkkitehtuurista.


Entinen Melkinin talo, 1800-luku, Soutjärven museo, Soutjärvi, Äänisenrannan piiri


Ja miksi sitten Aunuksen puurakennukset ovat tärkeitä? Mielestäni siksi, että ne ovat tasapainoisia ja kauniita käyttörakennuksia, jotka kuuluvat tiettyyn paikkaan ja historialliseen kokonaisuuteen. Myös siksi, että niissä näkyy myös muualta tulleiden kulttuuripiirteiden vaikutus.

Suomalaiselle ne ovat merkityksellisiä, koska ne edustavat sitä kouriintuntuvaa Karjalaa, joka todella on ollut ja toivottavasti on vielä pitkään olemassa.


teksti ja kuvat: Eero Laajo, intendentti, Imatran taidemuseo


Julkisivun ikkunoita, entinen Melkinin talo, 1800-luku, Soutjärven museo, Soutjärvi, Äänisenrannan piiri


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Rip Tide. Kuva: Mirkka Kallio

Come Hell or High Water!





Merja Puustinen ja Andy Best ovat kuvataiteilijoita. Heidän yhteistyönsä on alkanut 1990-luvun alussa. Heidän teoksensa ovat osallistavia: niihin saa koskea. Puustinen ja Best tekevät kumpikin myös väitöskirjaa vuorovaikutteisesta taiteesta.

Näyttelyn nimi tulee sanonnasta ja tarkoittaa, että asia suoritetaan, tapahtuisi mitä tahansa. Puustinen ja Best ovat kehitelleet pomppulinna-installaatioita jo ainakin kymmenen vuotta, mutta silti näyttelyn rakentamisessa oli omat hankaluutensa, joten valittu nimi oli osuva. Näyttelyn nimi viittaa myös merenkulkuun. Taiteilijat harrastavat purjehtimista ja he ovat huolestuneita Itämeren tilasta. Myrkyllisen sinilevän ja happikadon saastuttaman meren pelastamiseksi tehdyt toimenpiteet ovat uhkaan nähden olleet vähäisiä.


Pomppulinnan pienoismalli. Kuva: Mirkka Kallio


Näyttelyn rakentaminen alkoi tarusta Lentävästä Hollantilaisesta. Lentävä Hollantilainen on kummituslaiva, joka ei koskaan pääse satamaan ja on tuomittu kiertämään ikuisesti maailman meriä. Tarinasta on erilaisia variaatioita 1790-luvulta alkaen. Yhden mukaan laivan kapteeni Hendrick van der Decker oli julistanut: ”Kierrän Kap Hornin, vaikka joutuisin purjehtimaan tuomiopäivään asti!” Come Hell or High Water! Lentävän Hollantilaisen legenda muovautui suurta aaltoa kuvaavaksi installaatioksi. Ilmatäytteinen veistos toimii pomppulinnana.

Näyttelyn toinen installaatio on saanut inspiraationsa sukellusveneestä. Sukellusveneet ovat perinteisesti laivastojen salaisinta kalustoa ja niiden tärkein strateginen tehtävä on tiedustelu. Tällä hetkellä Itämerellä on sukellusveneitä Ruotsilla, Venäjällä, Puolalla ja Saksalla.

Kylmän sodan aikana sukellusveneet olivat Itämerellä Lentävä Hollantilainen. Niistä oli havaintoja, mutta varmuutta niiden olemassaolosta ei ollut. Ydinsukellusveneet olivat Neuvostoliiton ylpeys, yksi merkki sen suurvalta-asemasta. Neuvostoliiton kaaduttua niitä romutettiin, koska varoja ylläpitoon ei ollut.


Kursk oli 154 metriä pitkä ydinsukellusvene, joka onnettomuuden seurauksena upposi. Venäjän pohjoinen laivasto piti historiansa laajamittaisinta merisotaharjoitusta Barentsinmerellä vuonna 2000. Varmuutta ei ole, mutta todennäköisesti harjoitustorpedoa ampuessa jotain meni vikaan ja veneeseen tuli vuoto. Kurskin sukellusveneen tuho oli useiden sattumuksien summa. Ehkä pelastamisessa viivyteltiin, muiden maiden apua ei otettu vastaan ja sotasalaisuus meni ylitse yhteiskunnallisten etujen ja ihmishenkien. Meri oli onnettomuushetkellä tyyni, mutta viivytellessä puhkesi myrsky. Lopulta yksikään miehistöstä ei pelastunut.

Mirkka Kallio, amanuenssi, Kymenlaakson museo.
Kursk Kuva: Mirkka Kallio

tiistai 13. kesäkuuta 2017



Pinkkiä betonia! 

Kouvolan taidemuseo Poikilo 30 vuotta

Elokuussa 2017 tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä kun arkkitehti Erkki Valovirran suunnitteleman Kouvola-talon taidemuseotilat vihittiin käyttöön. Kyseessä oli ja on edelleen Kymenlaakson ainoa taidemuseo, joka näiden vuosien aikana on kohottanut Kouvolan taidekaupunkien joukkoon – ei mikään huono saavutus.

Juhlavuoden kunniaksi Taidemuseo Poikilo on julkaissut uuden kokoelmaluettelon, nimeltään Pinkkiä betonia! Edellinen teosluettelo julkaistiin 1993, joten aika on ajanut sen ohi jo kauan sitten.Googlen, taidemuseoiden yhteisten tietokantojen ja digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella kysymys painetun luettelon julkaisemisesta ei ollut ensimmäisenä mielessä, varsinkin kun Kouvolan taidemuseon ajantasaiset teostiedot ovat koko ajan julki Finna-palvelussa. 

Pinkkiä betonia! ei olekaan mikä tahansa perinteinen kokoelmaluettelo – sen sijaan siinä kerrotaan, mitä ”betonikaupunki” Kouvolassa on saatu aikaan taiteen saralla viime vuosina. Siinä kerrotaan huippuhetkistä, ARS II –näyttelyn suunnittelusta ja toteutuksesta, taide-elämästä Kouvolassa ennen ja nyt, ja siinä avataan tietä laajemmalle Pohjois-Kymenlaakson taidehistorialliselle tutkimukselle.


ARS 11 näyttelyn avajaiset, tekstiiliteos 
You and I General Store yleisön ihmeteltävänä.
 Kuva: Johannes Wiehn.

Näyttelyiden  kansainvälistyminen ja Poikilo-brändi

Kouvolan taidemuseon johtajaksi 2005 nimitetty FM Johanna Vuolasto kertoo kirjassa kuvaavasti olosuhteista, joissa joutui aloittamaan työnsä. Hän aloitti yhteistyön suurten taidemuseoiden kuten Ateneumin ja Kiasman kanssa. Kouvolan kaupungin taloudellinen Kiina-yhteistyö johti siihen, että myös taidemuseossa järjestettiin Kiina-aiheisia näyttelyitä.  Kokoelmiin ostettiin kiinalaisia nyky- ja kansantaiteen teoksia. Viimeinen Kiina-näyttely oli 2009, ja sen sai kuratoida Johanna Vuolasto itse, valiten taiteilijoita kuuluisasta Songzhuangin taiteilijayhteisöstä.

Kansainvälinen yhteistyö vaihtui 2011 Afrikkaan, jolloin taidemuseo oli mukana satelliittimuseona Kiasman ARS 11 -näyttelyssä. Keniasta saapui nykytaiteilijoita Kouvolaan.
Kaikkein suurin näkyvä muutos tapahtui 2011, jolloin syntyi Poikilo-brändi. 
ARS 11 –yhteistyökuvioissa alettiin miettiä markkinointia, jossa näkyisivät selkeämmin uudet tuulet pelkän virkamiesmäisen ”Kouvolan taidemuseon” nimen sijaan. Taiteilija Pekka Nissinen oli aloittanut 2008 tuottaa puusta veistettyjä Poikilo-puuveistoksia, ja hänellä oli niiden taustalle sopiva fiktiivinen tarina – tarina pojasta, joka veistää tyttöystävälleen puusta iloa tuottavan poikilo-kapulan.

Poikilon tarina ja siihen liittyvät esineet, uusi logo ja vaaleanpunainen iloa tuova väri yhdistettiin, ja Poikilo -museo oli syntynyt.Valtakunnallisen ARS 11 markkinoinnin yhteydessä brändi pääsi näkyviin ympäri Suomea ja kansainvälisesti. Siitä lähtien Kouvolan kaksi museota, kaupunginmuseo ja taidemuseo, on tunnettu Poikilo-museoina


Nissinen, Poikilot puun ympärillä.

Kokoelmat laajentuvat mediataiteeseen ja valokuvaan

Kun uusi taidemuseo oli rakennettu 1987, seurasi kokoelmien kasvu hyvin paljon näyttelylinjauksia. Näyttelyt painottuvat suomalaiseen nykytaiteeseen. Uuden taiteen ja taidekäsityksen tuulet puhalsivat. Helena ja Jyrki Kalke, taiteilija-arkkitehtipariskunta, innostuivat perustamaan Helsinkiin monilla taiteen aloilla kokeilevan Galleria Agoran, joka sai ”kouvolalaisen kultuurihuoneiston” nimen. Se toimi vain vajaan vuoden 1963-1964, mutta galleriaan kertyneen informalistisen kokoelman kodiksi tuli monien vaiheiden jälkeen Kouvolan taidemuseo. Informalistien teokset muodostavat taidemuseon tärkeimmän ydinkokoelman edelleen ja niitä täydennetään mahdollisuuksien mukaan.

Suurena harppauksena oli kuntaliitos 2009, jolloin viisi kuntaa, Anjalankoski, Elimäki, Jaala, Kouvola, Kuusankoski ja Valkeala, tekivät kuntaliitossopimuksen. Kouvolan taidemuseo velvoitettiin huolehtimaan yhteisestä kokoelmasta, joka lukumääräisesti lähes kaksinkertaistui, ollen nykyisin noin 2500 teosta. Taidemuseon kokoelmaan kuuluu myös julkinen taide, eli julkiset patsaat ja seinämaalaukset.

Merkittävimmät taiteilijat taidemuseo Poikilon kokoelmissa ovat edelleen Esko Tirronen ja Ulla Rantanen, joiden teoksia taidemuseo kerää tietoisesti lisää saaden lahjoituksia ympäri Suomea. Pohjois-Kymenlaakson nykytaiteilijat kuuluvat itsestään selvästi kokoelmahankintoihin – Mikko Sakala, Ville Viinikainen, Ulla Sinkkonen, Irmeli Tarmo, Sanna Majander ja Markku Metso kuuluvat kouvolalaiseen ydinjoukkoon. 

Kolmen vuosikymmenen aikana on valokuva saavuttanut aivan uuden aseman taidekokoelmissa, esimerkkinä valtakunnallisesti tunnetun, Kouvolan Muhniemellä asuvan Raakel Kuukan teosten hankinnat. Mediataidetta ja interaktiivisia teoksia on hankittu Merja Heinolta, Pekka ja Teija Isorättyältä ja Charles Sandisonilta.


Pohjois-Kymenlaakso taiteen lähteenä

Kouvolan tunnetuin betoninähtävyys, Pohjola talo, 2009.
 Kouvostoliitto-taideprojektin teos, betoni ja siirretty valokuva, 
17 x 9 x 6,5 cm.  Kuva: Pirkko Porkka.
Kymenlaakson maisema ei ole koskaan kuulunut varhaisten ns. kansallismaisemien joukkoon Kolin, Punkaharjun, ja Aavasaksan tapaan, vaan se on tunnettu teollisuusmaisemana. Kymijoki ja sitä kuvanneet taiteilijat mm. Victor Westerholm, ovat olleet avainasemassa Pohjois-Kymen valtakunnalliselle tunnettuudelle.

Taidemuseon kokoelmissa Kymijokea ovat kuvanneet Yrjö Yrjölä, Niilo Eklund, Jouko Raita, Laura Järnefelt ja Aarne Ari Elimäeltä, joka kuvasi tärkeää liikennekohdetta, Korian rautatiesiltaa sekä Elimäen järveä joka kuivatettiin maatalouden tarpeisiin.

Nostalgisen menneen agraarimaailman dokumentoijia oli mm. taiteilija ja graafikko Tapani Lemminkäinen, joka oli aktiivinen kulttuurihenkilö. Hän teki dokumentointimatkoja Jaalaan ja Elimäelle, ja piirsi vanhoja rakennuksia, ihmisiä ja työtapoja kansatieteelliseen tapaan. Hän piirsi myös sarjan Vanhaa Kouvolaa, kuvaten purku-uhan alaisia Kouvolan puutaloja.

Muita lähiympäristöään kuvanneita paikallisia taiteilijoita ovat Vieno Elomaa, Eino Hokkanen, Esko Heikkilä, Pentti Wilkko, Leena Puolatie, Arja Vaija sekä monta muuta. Osa näistä on itseoppineita harrastajia. Kaikkia yhdistää halu kuvata lähiseutua. Tiettävästi Pohjois-Kymenlaaksoa taideaiheena - Kymijoki-maalareita lukuun ottamatta - ei ole lainkaan tutkittu aikaisemmin, joten sellaiseen Pinkkiä betonia! –kirja pyrkii myös innostamaan.
Pinkkiä betonia! –julkaisu avaa nuoren taidemuseon peruslähtökohtia ja toivottavasti herättää positiivisia ajatuksia perifeerisen museon mahdollisuuksista toimia omalla vaikutusalueellaan taidekeskustelun herättäjänä ja oman taiteen tallentajana.


Anna-Kaarina Kippola, FM  Amanuenssi









tiistai 16. toukokuuta 2017

Kuvat, sanat ja yleisöt



Maaliskuussa Designmuseon tiloissa Helsingissä järjestettiin koulutustilaisuus, jonka otsikko oli Writing for the Audience eli Yleisölle kirjoittaminen. Koulutuksen ja siellä käydyn keskustelun vetäjinä toimivat Laura Robertson ja Mike Pinnington Liverpoolista. Koulutuksen järjestivät Suomen museoliitto ja Finnish Art Agency.


Writing for the Audience (c) Finnish Art Agency
Heti aluksi kokosimme yhteen erilaisia tekstityyppejä, joita museoiden työntekijät työssään tuottavat. Listasta tuli yllättävän pitkä, kun erilaisia tekstejä tuotetaan eri lukijoille ja eri tilanteissa. On yleisölle suunnattuja seinätekstejä, näyttelytekstejä, mahdollisesti erilaisia ohjeita, tiedotetekstejä, verkkosivujen tekstejä, some-tekstejä, blogi-tekstejä jne.

Brittiläisten kouluttajiemme yksi lähtökohta oli, että erityisesti nykytaiteessa teosten tueksi tarvitaan tekstejä selittämään niitä. Ainakaan kovin voimakkaita vastalauseita ei kuulijajoukosta noussut esille. Toisaalta keskustelimme museoasiakkaiden joskus antamasta palautteesta, että teoksia ei saisi kuitenkaan selittää liikaa tai ylitulkita.

Laura Robertson (c) Finnish Art Agency
Kaikki taiteilijat, taideteoreetikot ja kriitikot eivät ole aina olleet samaa mieltä kouluttajiemme kanssa. Tyypillisesti puhuttu kieli tai kirjoitettu teksti rajaa ja määrittelee visuaalista kokemusta ja taideteoksesta tehtävää tulkintaa. Tätä on pidetty ongelmana, josta olisi päästävä eroon, jotta kuva voisi toimia ns. omilla ehdoillaan. 1960-luvulla minimalismiksi kutsutun taidesuuntauksen astuessa esiin, ihmiset vaativat ja toivoivat teoksille selityksiä ja tulkintoja. Tästä huolimatta minimalismia edustavan taiteilija Frank Stella antama ohje oli: ”What you see is what you see” eli ”Se, mitä näet, on se, mitä näet”. Hän edusti kantaa, jonka mukaan mitään sanallisia selityksiä ei tarvita.

1970-luvun alussa kirjailija Tom Wolfe pilkkasi erityisesti amerikkalaista abstraktia ekspressionismia ja aivan erityisesti aikakauden New Yorkilaisia taidekriitikoita kirjassaan The Painted Word. Wolfe esittää että, kun moderni (ei-esittävä ja abstrakti) kuvataide yritti päästä eroon verbaalisista ja kielellisistä vaikutteista, se päätyi paradoksaalisesti pelkäksi kriitikoiden ja taideteoreetikoiden kirjoitusten kuvitukseksi. Samalla taide on pilalla, koska se ei hänen mukaansa tullut toimeen ilman selittäviä tekstejä.

Joitakin vuosia sitten ilmestyneessä kirjassaan CultivatingPicturacy. Visual Art and Verbal Interventions James Heffernan puhuu kaikesta kritiikistä sekä taidetta koskevasta kirjoittelusta ”kuvien puolesta puhumisena”. Katsoessaan, tulkitessaan ja yrittäessään ymmärtää kuvataidetta Heffernan, kirjoittaa haluavansa käyttöönsä kaiken mahdollisen avun, vihjeet ja tarinat, jotta hän voisi ymmärtää teoksia paremmin ja samalla nauttia enemmän taiteesta.

Kaikki taidemuseoissa tuotetutkaan tekstit eivät suoraan viittaa taideteoksiin, selitä niitä tai tulkitse niitä. Tästä huolimatta kaikki yleisölle suunnatut tekstit ohjaavat tapoja katsoa taidetta ja vaikuttavat ihmisten asenteisiin taidetta ja museoita kohtaan. Näin ollen ei ole sama, miten näyttelyitä nimetään tai minkälaisia tiedotteita ja seinätekstejä kirjoitetaan.

Kenelläkään ei ole puhdasta katsetta, johon sanat, kieli tai kokemus ei olisi vaikuttanut. Kuvataide ei ole koskaan ollut irrallaan sen yhteydessä, vieressä tai jossakin ympärillä olevista sanoista, ajatuksista ja asioista.

Kuvaa ja taidetta koskevasta kielestä ja sanoista tulee mieleen myös muutama menetelmä, joilla museo voi antaa ääneen (eli sanat) yleisölleen. VTS (Visual Thinking Strategies) menetelmällä museovieras päätyy kertomaan muille museovieraille, mitä hän teosten äärellä kokee ja miten hän teokset näkee. Lappeenrannan museoiden lanseeraaman niin kutsuttu Vertaisihmettely sitä vastoin kannustaa keskustelemaan museoissa. Näiden osalllistavien menetelmien lisäksi kuvailutulkkauksen (katso mm. Kaakkuri 2013, s. 11) avulla näkövammainen tai jopa sokea pääsee kuvailun kautta tutustumaan kuvataideteoksiin ja kuulemaan esimerkiksi minkälaisiin asioihin kuvataidetta katsottaessa kiinnitettään huomiota vaikka ei näitä asioita pääsisi näkemäänkään. Laura Robertson ja Mike Pinnington kertoivat myös Tate Liverpool museossa tehdyistä yleisön osallistamiseen tähdänneistä hankkeista.

Kuvat ja kuvataide toimivat varmasti usein ilman sanojakin, mutta kohdatessa jotain vierasta, uutta, yllättävää tai vaikka pelottavaa sanat on usein tärkeäksi tueksi.


Laura Robertson on koulutukseltaan taitelija. Hän toimii taidekriitikkona ja on mm. The Double Negative verkkolehden toimittaja ja yksi perustajista.

Mike Pinnington on taustaltaan ja koulutukseltaan toimittaja. Hän toimii Tate Liverpool museossa nimikkeellä content editor eli hän vastaa museon yleisölle tuottamista ja eritysesti näyttelyjä koskevista teksteistä.


Mikko Pirinen
amanuenssi, Lappeenrannan taidemuseo










torstai 13. huhtikuuta 2017

Mikä se taidemuseo oikein on?


Usein sanotaan, että museoiden kokoelmat ovat osa yhteiskunnan muistia. Ne ovat kuin siltoja menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Museoiden toiminnassa ovat keskeisiä kokoelmatyö, näyttelytoiminta ja asiantuntijatehtävät.


Kokoelma on museon kivijalka


Imatran taidemuseon valtakunnallinen merkittävyys on sen kokoelmassa. Vanhin osa on peräisin insinööri Jalo Sihtolalta (1882-1969). Hän asui Tainionkosken Harakanhovissa 1910-40-luvuilla, toimi lopulta Enso-Gutzeit Oy:n paikallisjohtajana ja keräsi pääosan kokoelmastaan nimenomaan Imatralla olonsa aikana.


Sihtolan Imatra-kokoelman teokset antavat edustavan kuvan 1900-luvun alkupuolen suomalaisesta kuvataiteesta. Joukossa on myös ranskalaista ja italialaista taidetta samalta ajalta. Museon kokoelmiin kuuluvat myös Imatran taideyhdistyksen kokoelma sekä Sinikka Kurkisen teoksia sisältävä ja hänen nimeään kantava kokoelma.

Juho Sihtola, 1942, Imatran taidemuseon kuva-arkisto





Magnus Enckell, Haudan äärellä, 1925, öljyvärit, Sihtolan Imatra-kokoelma




Museo myös ostaa taideteoksia, useimmiten sellaisia, joissa tekijä tai teos jollakin tavalla liittyy Kaakkois-Suomeen. Tekijä on saattanut esim. asua, työskennellä tai opiskella Imatralla.

Imatran taidemuseon kokoelmassa on noin 1600 teosta. Satoja teoksia on sijoitettu kaupungin eri kiinteistöihin, kaupungintaloon, kulttuuritaloon, kirjastoihin ja kouluihin. Osa kokoelmasta on jatkuvasti esillä isompina tai pienempinä otoksina.


Näyttelyt ovat näkyvin osa toimintaa



Taidemuseossa on vuosittain esillä noin kymmenen vaihtuvaa näyttelyä sekä kokoelmateosten esittelyjä. Näyttelyt koostuvat useimmiten nykytaiteesta ja usein niissä on jokin yhtymäkohta Imatraan.

Vuosittainen kävijämäärä on noin 15.000 henkeä. Luku on poikkeuksellisen hyvä Imatran kokoiselle kaupungille. Imatralainen erikoisuus on ilmainen sisäänpääsy, jollainen on vain harvassa museossa.




Nuoret miehet taidenäyttelyssä 1968. Taidemuseo toimi Vuoksenniskan koulun yläkerroksessa 1951-97. Nykyiset tilat ovat Kulttuuritalo Virrassa. Imatran taidemuseon kuva-arkisto.  



Asiantuntemus on arvottamista


Mikä on hyvää taidetta? Erilaisia näkymyksiä on olemassa ja täydellistä vastausta on vaikea antaa. Kyse on kuitenkin aina tiedon ja kokemuksen yhdistelmästä. Tietoa voi hankkia opiskelemalla ja itseä kehittämällä. Kokemus karttuu parhaiten vertailun avulla.



Usein on vaikea selittää sanoilla omaa käsitystään, mutta vertailemalla teosta toisiin teoksiin ratkaisu saattaa olla lähes itsestään selvä. Asiantuntemusta tarvitaan mm. teosten hankintapäätösten tekemisessä, näyttelyjen valitsemisessa, esitelmien pidossa ja lausuntoja annettaessa.




Otto Mäkilä, Vaellus, 1940, vesiväri, Sihtolan Imatran-kokoelma




Yrjö Ollila, Hevonen ja poika, 1919, öljyväri, Sihtolan Imatran-kokoelma

Yhteinen historia yhdistää


Taidemuseolla, Imatran taideyhdistyksellä sekä Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataiteen opetuksella on paljon yhteistyötä mm. näyttelyjen kanssa. Niillä on myös yhteinen historia. Ne kaikki saivat alkunsa kun Ylä-Vuoksen taideyhdistys perustettiin 1945.


Yhdistyksen päämäärät olivat selkeät: kuvataidevalistus ja kuvataidemyönteisen ilmapiirin luominen, taideteosten hankinta julkista kokoelmaa ja taidemuseota varten sekä kuvataidekoulutuksen järjestäminen. Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi, kukapa muu kuin Jalo Sihtola.



Helge Dahlman, Keltainen pöytä,1959, öljyväri, Sihtolan Imatra-kokoelma





Eero Laajo


Imatran taidemuseon johtaja