keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Ulla Rantanen – uudistuva klassikko Kouvolan kesässä


Ulla Rantanen, Vuosien kuvat
Näyttely Kouvolan taidemuseo Poikilossa 31.5 – 2.9.2018

Hyvä paimen, 2003, 180 x 145 cm, guassi, lyijykynä ja hiili, kuva Jouko Järvinen

Ulla Rantanen kuuluu Suomen taiteen kärkijoukkoon. Taidemuseo Poikilon kesänäyttely 2018 esittää laajan katsauksen hänen teoksiaan. Otsikolla Vuosien kuvat nähdään taiteilijan teoksia aina 1960-luvulta asti.

Tänä vuonna 80 vuotta täyttävä, monesti palkittu ja taiteilijaprofessorin arvonimen saanut Rantanen on itse valinnut näyttelyn teokset, joten museon esillä olevat teokset palvelevat tarkkaan harkittua katselmusta hänen koko taiteellisesta urastaan.

Ulla Rantasella on siteitä Kaakkois-Suomeen lapsuudesta lähtien. Hän syntyi 1938 Keiteleellä, josta perheen äiti pakeni sotaa Ruotsiin lastensa kanssa. Kouluikäinen Ulla palasi äitinsä kanssa Lappeenrantaan, ja hakeutui itse taiteilija Väinö Raution oppilaaksi Lappeenrannan piirustuskouluun. Taiteilijan ura alkoi näyttäytyä hänelle ainoana mahdollisena elämänurana hänen saatuaan opettajaltaan kannustavaa palautetta ja tukea valinnalleen.

Suomen Taideakatemian koulussa samalla vuosikurssilla 1959 oli kuusankoskelainen nuori Esko Tirronen. Näistä kahdesta tuli pian pari, ja heidän elämänsä ja uransa kietoutuivat yhteen yli 16 vuodeksi. Opiskelujen loputtua he muuttivat Kuusankoskelle, vaihtaen asuinpaikkaa Valkealaan kun Esko Tirronen tarvitsi suurempia ateljeetiloja informalistisille teoksilleen jotka tuolloin aloittivat taiteen murroksen Suomessa.

Jyry, 1963, hiili paperille, 77 x 63 cm, Lappeenrannan taidemuseo, kuva Tuomas Nokelainen


Ulla Rantasen taiteellinen läpimurto tapahtui 1960-luvun alussa dynaamisilla puupiirroksilla ja näyttävillä hiilipiirroksilla. Hän kuului aikansa nuorten taiteilijoiden piiriin, Maaliskuun ryhmään, joka toi voimalla kansainvälisiä taidevirtauksia Suomeen. Se tunnetaan etenkin vapaan abstraktin muotokielen käyttäjänä. Ryhmään kuuluivat muun muassa Laila Pullinen, Esko Tirronen, Mauri Favén, Mauno Hartman, Kimmo Kaivanto, Jaakko Sievänen ja Kain Tapper.


Oikeuden miehet, 1969, hiili, pastelli ja guassi paperille, 110 x 151 cm, Taidemuseo Poikilo, kuvaTapio Ruokoranta





Vapaasta piirustuksesta Rantanen siirtyi 1970-luvulla fotorealistiseen ja pop-taiteen suuntaan.
Hän kuvasi arjen esineitä valokuvantarkasti, ja usein teoksissa oli myös yhteiskunnallista viestiä. Monet teokset kuvasivat jätteitä, hylättyjä esineitä, ympäristöä ja ihmisen luontosuhdetta. Vähitellen maalauksellisuus sai enemmän valtaa, ja aiheet keskittyivät veden ympäröiviin kiviin ja ajopuihin. Pääasiallisena tekniikkana hänellä on ollut lyijykynä, hiili ja guassivärit paperilla.


Luoto, 1980, hiili ja guassi paperille, 115 x 147,5 cm, Taidemuseo Poikilo, kuva Johannes Wiehn


Taiteilija on aina tinkimättömästi toteuttanut omaa näkemystään. Hän on osallistunut lukuisiin näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Erityisen aktiivinen näyttelyjakso oli 1970- ja 1980-luvuilla. Vuonna 1976 hän osallistui Venetsian Biennaaliin Suomen edustajana. Vuonna 1980 hän voitti pääpalkinnon Gagnes-sur-Merin kansainvälisessä maalaustaiteen näyttelyssä. Tiiviin näyttelytahdin leimaama ajanjakso saavutti huippunsa vuonna 1985, jolloin Ulla Rantanen valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi, ja hänen laaja retrospektiivinen näyttelynsä järjestettiin Helsingin Taidehallissa. Sen jälkeen taiteilija harvensi näyttelytahtia.


Ulla Rantanen on ollut monialainen toimija taidemaailmassa. Se on tuonut mukanaan erilaisia tehtäviä taiteen vaikuttajana, näyttelytoimikuntien jäsenenä ja taiteilijajärjestöjen johtotehtävissä. Rantanen tunnetaan kuvataidemaailmaan kohdistuvasta kritiikistään, jolla hän arvostelee taidemaailman itseriittoisuutta ja etääntymistä yleisöstään. Osana tätä kritiikkiä myös Rantasen oma toiminta muuttui 90-luvulta lähtien. Rantasen teoksia nähtiin yhä harvemmin ja silloinkin mieluummin taidemaailman keskusten ulkopuolella. Naistaiteilijan asema oli hänelle läheinen kritisoinnin aihe.
Suuri muutos hänen elämässään tapahtui 1996 jolloin hän lähti ensimmäisen kerran Keniaan. Sen jälkeen hän on asunut ja työskennellyt kuukausimääriä Kenian-kodissaan. Taiteilijan teoksiin alkoivat suodattua voimakkaat värit, afrikkalaiset esineet, ihmiset ja savannin ankara maisema.


Juomapaikka II, 2005, guassimaalaus paperille, 52 x 77 cm, Taidemuseo Poikilo, kuva Pirkko Porkka


Ulla Rantasen teoksia on lähes kaikkien suomalaisten taidemuseoiden kokoelmissa, useiden yritysten kokoelmissa sekä yksityiskokoelmissa. Hän on tehnyt julkisia seinämaalauksia muun muassa Kuusankosken ja Kajaanin kaupungeille, tunnettujen henkilöiden muotokuvia sekä kuvituksen F.E. Sillanpään koottuihin teoksiin.
Näyttelyn oheismateriaalina Poikilo-museo on julkaissut kirjan, jossa käydään läpi taiteilijan elämää ja uraa tekstidokumenttien, haastatteluiden ja kuvien kautta. Julkaisun esipuheen on kirjoittanut professori, emerita Maaretta Jaukkuri.

amanuenssi Anna-Kaarina Kippola

maanantai 16. huhtikuuta 2018


VÄRILOISTOA JA LUONNONTUNNELMIA


Lappeenrannan taidemuseossa esillä oleva Sirkka-Liisa Lonka Retrospektiivi -näyttely juhlistaa Sirkka-Liisan 50-vuotista taiteilijauraa. Näyttely esittelee takautuvasti tämän tuotantoa aina 1960-luvulta tähän päivään asti. Näyttelyn vanhin työ on vuodelta 1964, jolloin Sirkka-Liisa oli vielä opiskelijana Kuvataideakatemiassa. Uusimmat teokset puolestaan ovat viime vuodelta.

Näyttelyssä konkretisoituu Sirkka-Liisan pitkän uran eri vaiheet ja taiteellinen tuotteliaisuus sekä se, miten hän on onnistunut uusiutumaan taiteilijana. Hän on aloittanut 1960- ja 70-luvuilla konkretismista ja osin esittävästä muotokielestä, liikkunut siitä veden kuvaukseen ja pastellimaalauksiin 1980-luvulla, meren ja simpukoiden tematiikan kautta 2000-luvulle ja Amatsonin sademetsien innoittamiin kukka- ja kissaeläinaiheisiin temperamaalauksiin. Sirkka-Liisan uraa leimaakin uskallus vaihtaa tyylejä ja tekniikoita ennakkoluulottomasti. Hän itse onkin todennut, että kuvan rutinoituminen on merkki elämättä jättämisestä.

Yksityiskohta teoksesta Kolibrien koti, 2017



Sirkka-Liisalla on vahvat siteet Kaakkois-Suomeen, sillä hän on syntynyt vuonna 1943 Kouvolassa ja hänellä on kesäateljee Luumäellä, jossa hän on maalannut 1980-luvulta lähtien. Hän on kuitenkin myös kosmopoliitti, jonka elämässä matkustelu ja ulkomailla asuminen ovat olleet isossa osassa. Hän rakensi Perun sademetsään ateljeen miehensä Osmon kanssa ja on matkustellut laajalti muun muassa Aasiassa ja Afrikassa. Sirkka-Liisa on lisäksi opettanut taidetta ulkomailla ollessaan. Nicaraguassa hän esimerkiksi opetti paikallisille taiteilijoille luonnonmukaista maalaustekniikkaa ja luonnosta saatavien pigmenttien käyttöä.

Sirkka-Liisan voi sanoa siirtäneen elämänkokemuksensa taiteeseensa. Hänen itsensä mukaan ”Taulu on ajatus minusta. Töitään ei voi selittää, mutta elämäänsä kyllä”. Sirkka-Liisan teokset ovat usein mielenmaisemia, joilla on pohja todellisuudessa, mutta jotka on kuitenkin maalattu ilman suoraa mallia. Esimerkiksi merikuvauksia hän on maalannut ateljeessaan oleiltuaan meren äärellä ja eteläamerikkalaiset kissapedot hän on nähnyt eläintarhassa turvallisen etäisyyden päästä.

Sirkka-Liisan teokset herättävät katsojassa ihastusta värien käsittelyllään ja aiheiden herkkyydellään. Katsojan on helppo antautua teosten luomalle sademetsien hämyiselle tunnelmalle ja kuulla aaltojen liplatus mielessään. Nyt Lappeenrannan taidemuseossa esillä olevien teosten värimaailma on välillä herkkä, välillä lyyrinen ja aina sointuva. Sirkka-Liisan värien taju onkin vertaansa vailla ja hänen kätensä jälki pehmeän utuinen. Hän on lisäksi erittäin taitava valon kuvaaja ja hänen tekniikkansa on varma.

Sirkka-Liisan teokset sopivat erinomaisesti yhteen ulkona heräilevän luonnon tulevan keväisen väriloiston kanssa ja näyttelyä kannattaa ehdottomasti tulla katsomaan matkankin päästä. Tutustuminen näyttelyyn on mahdollista 3.6.2018 asti.

Näyttelysalissa pastellitöitä 1980-luvulta.
 Kirjoittaja on amanuenssi Elisa Lindell  Lappeenrannan taidemuseosta.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018


Imatran kosket ja Vuoksi

Kukaan ei taida olla arvioinut kuinka monta maalausta Imatran koskista on tehty. Ehkä tauluja on tuhansia. Jos mukaan lasketaan valokuvat ja postikortit, niin kuvia voisi olla useita kymmeniä tuhansia.
Juho Mäkelä, Niskakosken lastauslaituri, 1938, Sihtolan Imatra- kokoelma


Ikävämpää sitten on, että kuvat Imatran koskista voivat olla vähintään yhtä kuluneita kuin Ferdinand von Wrightin ”Taistelevat metsot”, Schjerfbeckin ”Toipilas” tai Simbergin ”Haavoittunut enkeli”.

Näyttely osana juhlavuotta

Imatra viettää tänä vuonna 70-vuotisuuttaan itsenäisenä kuntana. Imatra kauppala perustettiin 1948 alueista, jotka kuuluivat Ruokolahden, Joutsenon ja entisen Jääsken kuntiin.
Ajatus koski- ja Vuoksi-kuvista pulpahti esiin melkein itsestään. Päätettiin, että Imatran taidemuseossa järjestetään näyttely ”Imatran kosket ja Vuoksi” 1.6.-7.7.2018.
Näyttelyyn etsitään imatralaisissa kodeissa olevia koski- ja Vuoksi-aiheisia maalauksia, piirustuksia ja grafiikkaa. Näyttely antaa mahdollisuuden nähdä teoksia, jotka muuten olisivat suuren yleisön tavoittamattomissa.
Koski- ja Vuoksiaiheita on maalattu paljon varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tekijöinä ovat olleet taiteilijat, jotka ovat pysyvästi lunastaneet paikkansa Suomen taidehistoriassa. Jos näitä teoksia tarjottaisiin näyttelyyn, niin ennakko-odotukset kyllä ylittyisivät.
Lähinnä Imatralla tunnettuja maalareita ovat mm. Nikolai Silverberg ja Pauli Semeri. Tuskin erehtyy, jos ennustaa, että heidän teoksiaan tulee esille useita.
Näyttelyhanke on poikinut myös lahjoituksen. Kokoelmaan lisättiin Akseli Einolan Niskakoski-aiheinen öljyvärimaalaus.

Akseli Gallen Kallela, Imatra, 1893, vesiväri, Sihtola Imatran -kokoelma

Teoksia myös museon kokoelmasta


Näyttelyssä tulee olemaan mukana Imatran taidemuseon kokoelmateoksia. Vuoksi-aiheita ovat maalanneet mm. Uuno Alanko, Tuomas von Boehm, Väinö Kamppuri, Juho Mäkelä ja Mikko Oinonen. Kokoelman helmiin kuuluu Akseli Gallen-Kallelan vesivärityö ”Imatra” vuodelta 1893.
Useat ko. maalauksista ovat aikoinaan olleet insinööri Jalo Sihtolan kokoelmassa. Osa teoksista kuuluu Imatran taideyhdistyksen kokoelmaan.


Ilmoita teoksesi näyttelyyn

Halukkaita pyydetään ilmoittamaan teoksensa 9.4. mennessä taidemuseolle puh. 020 617 6702, 020 617 6713 tai eero.laajo@imatra.fi
Omistajia pyydetään tuomaan ja hakemaan teoksensa jos se vain suinkin on mahdollista. Muista järjestelyistä ja tarkemmista ajoista sovitaan erikseen.
Omistajan nimi pidetään salassa näyttelyssä kävijöiltä, jos omistaja niin toivoo.
Eero Laajo
intendentti
Imatran taidemuseo

torstai 15. helmikuuta 2018

Kyminlinnan vallit. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio

Pakolaiset löysivät sijansa Suomesta -
Kyminlinnan Keskitysleiri ja Pakolaishuoltola


Kyminlinna, joka on Suomen ainoa ehjänä säilynyt kaponieerilinnoitus, sijaitsee 5 kilometriä Kotkan keskustan luoteispuolella Kymijoen Huumanhaaran ja Langinkoskenhaaran yhtymäkohdassa.
Sata vuotta sitten linnoitus toimi lyhyen ajan punaisten vankileirinä, kunnes linnoitukseen asettui saksalainen tykistöpatteri ja 1919 Tampereen Rykmentin I Pataljoona. Vuosina 1922-39 Kyminlinna toimi pakolaisleirinä. Ensin nimenä oli Keskitysleiri, myöhemmin Pakolaishuoltola ja lopuksi vain Huoltola.

Kyminlinnan portti. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio


Venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä


Venäjän vallankumous jälkimaininkeineen synnytti mittavan pakolaisvirran rajan yli molempiin suuntiin. Noin 10000 sisällissodassa tappiolle jäänyttä punakaartilaista ja siviiliä pakeni Suomesta Venäjälle keväällä 1918. Samoihin aikoihin käynnistyi vähemmän tunnettu pakolaisvirta myös toiseen suuntaan.

Suomeen tulijat olivat kansallisuudeltaan venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä sekä Venäjältä pakenevia muiden maiden kansalaisia. Pakolaisia tuli Suomeen useana aaltona 1918 talvesta kevääseen 1922 yhteensä yli kolminkertainen määrä Venäjälle paenneisiin verrattuna.

Vallankumousta pakenevat venäläiset olivat ensimmäinen aalto, tuoreeltaan 1917 ja 1918. Samoihin aikoihin tuli Itä-Karjalasta suomensukuisia. Inkeriläisiä oli paennut Suomeen jo 1918 lopulla ja pako kiihtyi vyöryksi kesällä 1919. Keväällä 1920 tuli valkoisia, joista osa jatkoi matkaansa Suomen kautta Eurooppaan. Inkerinmaa yritti vallankumouksen jälkimainingeissa saavuttaa itsenäisyyden, minkä epäonnistuttua tuli lisää inkeriläisiä ja vuonna 1921 tuli Kronstadtin saarelta noin 6500 bolsevikkeja vastustanutta. Viimeisenä aaltona oli vuosien 1921-22 vaihteessa tapahtunut Karjalan kansannousu eli metsäsissikapina, joka toi pakolaisia perheineen. Venäjältä paettiin puna-armeijan pakko-ottoja ja varsinaista nälkääkin.

Kyminlinnan sivuportti. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio

33500 pakolaista, Kyminlinnassa 500


Keväällä 1922 arvioitiin Suomessa olevan 33500 pakolaista, joista 15000 venäläistä ja 18500 heimopakolaista.

Osa heti vallankumouksen jälkeen tulleista venäläisistä oli vauraampaa väestöä, joka pystyi omilla varoillaan löytämään majapaikan ja ruokkimaan itsensä ja perheensä. Myös täällä jo olevien venäläisten asukkaiden hyväntekeväisyysjärjestöt pyrkivät huolehtimaan omistaan. Huomattava määrä venäläisistä emigranteista jatkoi matkaansa. Pieni osa uskaltautui palaamaan Venäjälle. Kronstadtin kapinaan osallistuneille rivimiehille luvattiin armahdus ja noin puolet heistä uskaltautui palaamaan Venäjälle ja noin 1600 jäi pysyvästi Suomeen.

Suomalaiset viranomaiset pyrkivät hillitsemään laitonta maahanmuuttoa vuodesta 1919 alkaen, mutta kehittymättömän rajavalvonnan toimenpiteet jäivät tehottomiksi. Perustettiin ensimmäinen valtion tukema avustuskomitea, joka pienen määrärahan turvin saattoi avustaa inkeriläisiä. Valtio perusti ensimmäisen pakolaisleirin Lahteen Hennalan kasarmeille 1920. Kronstadtilaisille perustettiin Turkinsaaren leiri Viipurinlahdelle. Ajan tavan mukaan näitäkin kutsuttiin keskitysleireiksi. Aluksi leirien oli tarkoitus toimia vastaanottokeskuksina ja avustusta oli tarkoitus antaa vain niille, jotka eivät omin avuin tulleet toimeen.

Myöskään Suomessa asiat eivät sisällissodan jälkeen olleet kovin hyvin. Amerikan Punainen Risti toi maahan elintarvikkeita 1919-21. Kun amerikkalaiset lähtivät keväällä 1921 Suomesta, heidän hallussaan olleet varastot siirrettiin Suomen valtiolle. Vuonna 1922 perustettiin Valtion pakolaisavustuskeskus, joka alkoi hallinnoida elintarvikehuoltoa ja pakolaisleirien toimintaa.

Kyminlinnaan sijoitettiin keväällä 1922 noin viisisataa asukasta, joukossa elatuskyvyttömiä lapsiperheitä, sairaita ja vammaisia, vanhuksia ja orpoja. Kolmisensataa siirrettiin Turkinsaaren leiriltä. Pakolaisia asutettiin vanhoihin kasarmirakennuksiin, sekä varta vasten rakennettuihin puuparakkeihin. Parakkeja on ollut entisen Suvorovin linnakkeen alueella, missä yksi parakki on vielä jäljellä. Leirillä tehtiin kovasti työtä, mm. hakattiin halkoja ja pestiin pyykkiä. Lapsille oli koulu ja sairaanhoito oli järjestetty. Vähitellen moni leiriläinen onnistui löytämään töitä leirin ulkopuolelta, ja leirin asukasmäärä vakiintui kahden-kolmensadan välille. Talvisodan sytyttyä Kyminlinnan asukkaat evakuoitiin Oulun Maikkulaan ja Suomen armeija otti tilat käyttöönsä.¨

Kyminlinnan kasarmit. Kuva: Kymenlaakon museo: Mirkka Kallio


Kyminlinnan pakolaisten elämästä kertoo Karjalan Sivistysseuran julkaisema Timo Tervosen kirjoittama omaelämäkerrallinen teos ”Vallien sisällä – vallien ulkopuolella”. Juuriltaan vienankarjalainen Tervonen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet 1923-1939 Kyminlinnan pakolaiskeskuksessa.

Nykyään Kyminlinnan omistaa valtion omistama Senaatti-kiinteistöt. Alue on käytännössä ollut suljettuna vuodesta 2005 jolloin armeija poistui alueelta. Kyminlinnan osoite on Sutelantie 84, Kotka.
Kyminlinnan opaskyltti. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio

sunnuntai 14. tammikuuta 2018


Taidetestaajat kuvien äärellä 




Lappeenrannan museot, yhteistyössä Lappeenrannan kuvataidekoulun kanssa, ovat tarjonneet taide-elämyksen kahdeksasluokkalaisille syksystä asti Taidetestaaja-hankkeen myötä. Yhteensä n. 200 oppilasta tutustui Lappeenrannan taidemuseon Juho Karjalaisen näyttelyyn syksyn aikana. Näyttelyyn tutustuminen toteutettiin VTS- menetelmällä, jonka avulla nuorten omat ajatukset ja näkemykset nousivat taide-elämyksen keskiöön.  Taidenäyttelyyn tutustumisen jälkeen oppilaat pääsivät itse tekemään grafiikan lehtiä Lappeenrannan kuvataidekoululle grafiikan pajaan.  Valmiista töistä koottiin pienoisnäyttely museon lasikäytävään pikkuhiljaa rakentuvana näyttelynä.


Jokaisen ryhmän kanssa töiden äärellä tuli keskustelua, vaikka muutamia ryhmiä pitikin rohkaista pidemmän aikaa keskustelun aloittamiseen.  Osalla ryhmistä keskustelu lähti käyntiin heti ja se jatkui katkeamattomana koko visiitin ajan. Jouduin jakamaan vuoroja, jotta jokainen saisi mahdollisuuden tulla kuulluksi.

Itselleni nämä kohtaamiset kahdeksasluokkalaisten kanssa olivat kovin antoisia. Oli hienoa päästä kuuntelemaan heidän ajatuksiaan töistä, joita olin itse tulkinnut osittain melko eri tavalla kuin he.  Olisin suonut muillekin mahdollisuuden päästä kuulemaan nuorten ajatuksia, nähdä heidän intonsa ja päästä hetkeksi kiinni siihen toivoon, jonka he minun eteeni maalasivat sanoillaan, ilmeillään ja eleillään. 

Kuvista keskustellessamme monet nuoret näkivät Karjalaisen kuvat jatkuvina tarinoina, joista he tekivät monenmoisia tulkintoja. Usein tulkinnat liittyivät yksinäisyyden teemoihin, kuolemaan ja vapauteen.  Ihmetystä herätti Karjalaisen niukka, mutta voimakkaiden värien käyttö. Värikylläisyys kun täyttää nykyisin meidän näkökenttämme täysin, niin Karjalaisen simppeli mustavalkoinen kuva yhdellä voimakkaalla värillä herätti ajatuksia. Jokainen keskustelu opetti meille kaikille jotakin siitä miten kukin kuvaa katsoo, mitä siinä näkee ja miten näkemänsä tulkitsee.


 Grafiikan lehden he toteuttivat omakuva-aiheen ympärille.  Taidetestaajien työt ilmensivät hienosti tekijöidensä kiinnostuksen kohteita, osaamisalueita, ihanteita ja moni muita asioita, joita nuoria tänä päivänä kiinnostaa.  Katsojille jaettujen kuvien avulla me muut saimme myös paljon uutta ajateltavaa siitä mitkä asiat liittyvät nykyään nuorison elämään.  Nuorten näyttely on kerännyt ihailijoita ja sen ympärillä olen kuullut keskustelua siitä mitä näkijät ovat töistä ajatelleet.



Keväällä Taidetestaaja-projekti jatkuu, kun seuraavat 200 kahdeksasluokkalaista tutustuvat Kaakko 18- näyttelyyn.  Lasikäytävän täyttää kevään mittaan heidän grafiikan lehtensä ja me katselijat voimme taas oppia kuvia katselemalla jotakin uutta tekijöistä, maailmasta, itsestämme ja muista.





Kirjoittaja on taidekasvattaja ja taidemuseon yleisötyön amanuenssi

Hanna Lommi


torstai 14. joulukuuta 2017

Miten tuli valittua



Saimaan ammattikorkeakoulu ja Imatran taidemuseo järjestivät 20.10.-11.11.2017 näyttelyn, jonka nimeksi tuli ”Imatran kasvatit”. Mukaan kutsuttiin joukko ammattikorkeakoulun kuvataiteen yksiköstä valmistuneita.
Näyttelyn taiteilijoita olivat Janette Holmström, Ismo Hyvärinen, Teemu Korpela, Emma Lappalainen, Tiina Marjeta, Jussi Nykänen, Jenni Sokura, Nelli Tanner, Tiina Tanskanen, Jaakko Tarkka, Tuija Teiska sekä taiteilijapari Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen.


Tiina Marjeta, Tower, 2017, öljy ja tempera

Kuraattorin, allekirjoittaneen, urakka alkoi kun koulun opettajat olivat tehneet alustavan listan kutsuttavista taiteilijoista. Siinä oli 41 nimeä. Ehdokkaat edustivat tasapuolisesti sitä mihin opiskelijat Imatralla erikoistuvat: veistämistä, maalausta, valokuvaa, grafiikkaa, korua ja muita tekotapoja.
Ajatuksena oli, että jokaiselta osallistujalta tulee esille muutaman työn suuruinen ryhmä. Sopiva määrä, joka mahtuisi näyttelytilaan, tarkoittaisi jonkin verran yli kymmentä taiteilijaa.
Päätin, että en tee itseni näköistä näyttelyä. Tuntui ja yhä tuntuu, että näyttelyn tuli vastata tarjontaa. Hämärä yleisvaikutelma tulevasta näyttelystä syntyi siis myös niiden teosten pohjalta, jotka karsiutuivat pois myöhemmin.
Lähes kolmekymmentä hyvää ehdokasta piti jättää pois.

Janette Holmström, Teossarjasta Other, teos 2, 2017, valokuva, mustesuihkuvedos

Teosten arvottaminen on se kaikkein vaikein asia millä tahansa taiteenalalla. Oma kokemukseni on, että mielekkäitä valintoja ei pysty pelkästään järjen avulla ja käsitteellisesti tekemään.
Parhaimmat välineet valintojen tekemisessä ovat vertailu, kokemus ja muiden näkemykset.
Tekijän teoksia voi vertailla hänen muiden teostensa kanssa. Niitä voi vertailla myös muiden tekijöiden teosten kanssa. Valinta voi olla lähes itsestään selvä sen jälkeen, kun työt on asetettu vierekkäin.
Kokemus syntyy ajan myötä riittävän suuren teosmäärän omaksumisesta. Silloin muodostuu myös käsitys siitä, että jotkin teokset ovat uusia ja tuoreita, kun taas toiset ovat tavanomaisia.
Muiden näkemykset vaikuttavat sen perusteella mitä takkiin on tarttunut elämän aikana. Myös ansioluettelolla on merkitystä. Voihan esim. olla niin, että kuraattori ei innostu tietynlaisista teoksista, mutta ansioluettelon perusteella on ilmeistä, että muut ovat olleet eri mieltä.
Tiina Tanskanen, Metsänpeitto-sarjasta, 2016, neulanreikävalokuva, pigmenttivedos

Valituksi tuli 12 taiteilijaa ja yksi taiteilijapari. Yksi ehdokkaista joutui perumaan, joten jäljelle jäi 11 tekijää ja yksi taiteilijapari. Osallistujat valitsivat itse omat teoksensa.
Ripustamisen aikana oli vielä varmistettava, pitikö jokin yksittäinen teos karsia pois kokonaisuuden takia. Ei tarvinnut.



Kirjoittaja on Imatran museon intendentti Eero Laajo

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

 Suomi 100 Poikilo-museoissa ei jätä kylmäksi


Sirpaleista tarinaa suomalaisuudesta värittävät sota, rauha, uskonto ja vaeltava rajaseudun kansa – muun muassa

Kouvolan kaupungin Poikilo-museoissa käsitellään Suomen satavuotista historiaa perusteellisesti. Taidemuseon Sirpaleita suomalaisuudesta -näyttelyssä kuvataide ja visuaalinen kulttuuri tuovat historian ilmiöitä ihmeteltäviksi ja kaupunginmuseon Myytinmurtajat ja matkantekijät murtaa käsityksiä stereotyyppisestä suomalaisuudesta ja kertoo ikiaikaisesta muuttoliikkeestä Kymijoen varrella, rajaseudulla Kouvolassa. Näyttelyiden ydinsanomaa on huomio suomalaisuuden kaleidoskooppimaisesta sirpaleisuudesta, yhtenäisyydestä, joka on lähinnä illuusio.

Henry Ericsson, Hennalan vankileirillä I, 1931-1932. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.


Illuusio yhtenäisyydestä – railo repeää vielä nykyäänkin

Illuusio yhtenäisyydestä on rakoillut pitkin matkaa Suomen itsenäisyyden aikana. Taidemuseossa käsitellään muun muassa sisällissotaa, oikeastaan ensimmäistä itsenäisen Suomen suurta, traagista haastetta. Sen luoma särö sivistyneistön huolella ja pitkään luomassa suomalaisuuskuvassa oli valtava ja korjaantui, jos korjaantui, vasta Talvisodassa. Näyttely kertoo sodan seurauksista Henry Ericssonin Hennalan vankileirillä piirtämän henkilökuvasarjan avulla – ja ottaa aiheeseen kantaa kuvanveistäjä Pekka Jylhän installaatiolla Tämä viha. Teos kunnioittaa kaikkia Kouvolan alueella kaatuneita sisällissodan uhreja korostaen jokaisen yksilön tärkeyttä ja osaa kokonaisuudessa, yhteiskunnassamme.

Pekka Jylhä, Tämä viha, 1987. Yhteisöllinen taideteos, johon kouvolalaiset osallistuivat tuomalla lasiastioita teosta varten. Taustalla Jylhän teos Kynttiläni paloi molemmista päistä, 1994, Rovaniemen taidemuseon kokoelmat. Kuva: Poikilo-museot /Pirkko Porkka.


Ajoittain keskustellaan taiteen kantaaottavuudesta ja siitä, onko sellainen edes suotavaa ja missä rajoissa. Poikilo-museot päätti Pekka Jylhän teoksen tilatessaan ottaa kantaa ja katsoa, millaista keskustelua vaikea aihe herättää. Oli mielenkiintoista, että vaikka teos koettiin kiinnostavaksi museovieraiden keskuudessa, varsinainen yleinen keskustelun aihe näyttelyssä on aivan muualla: uskonnon valtapiirissä. Harro Koskisen teos Sikamessias, joka on Kiasman kokoelmista lainassa, on edelleen, 48 vuotta luomisensa jälkeen, saanut osan suuresta yleisöstä närkästymään. Jopa siinä määrin, että mediakirjoittelun lisäksi joukko yksityisiä kouvolalaisia jätti museon asioista vastaavalle lautakunnalle pyynnön, että teos poistetaan näyttelystä välittömästi. Railo repeää – ja raivo – yhtenäisen kansan keskuuteen vielä nykyäänkin helposti.




Harro Koskinen, Sikamessias, 1969. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen




On vaikea ennakoida, mikä taiteessa puhuttaa. Samaa ennakoimisen vaikeutta podetaan kaupunginmuseo Poikilon puolella. Juuri päättynyt näyttely Kilpakenttien sankarit, joka kertoi paikallisesta urheiluhistoriasta ja vilisi entis- ja nykyaikojen urheilusankareita aina Roope Tonteriin saakka, ei saavuttanut toivottua määrää kävijöitä. Ei syntynyt puhetta yleisössä, vaikka aiheen kiinnostavuuden ja paikallisen merkittävyyden vuoksi niin arveltiin käyvän ja vaikka näyttelyn nähneet olivat siihen hyvin tyytyväisiä. Kun Myytinmurtajia ja matkantekijöitä avautuu kaupunginmuseossa 23.11., jää nähtäväksi, aiheuttaako esimerkiksi maahanmuuttoteema keskustelua ja minkälaista, jos aiheuttaa. Samaan aikaan ajankohtaisen maahanmuuttoilmiön kanssa esitellään Karjalan evakoiden ja Amerikkaan muuttaneiden suomalaisten tarinoita, jotta menneitä ja nykyisiä muuttoliikkeitä voi pohdiskella rinnakkain.

Kymenlaaksoon on muutettu ja täältä on muutettu muualle. Aikansa kosmopoliitit, kuten elimäkeläinen keksijä Eric Tigerstedt ja Fabergén korusuunnittelijana tunnettu, sittemmin kuusankoskelainen Alma Pihl kertovat näyttelyssä matkantekijöiden tarinaa. Valkealan Kouvolasta lähtenyt kenraali Kaarlo Kivekäs saa oman näyttelynsäkin Myytinmurtajien ja matkantekijöiden oheen. Poikilo-museot kuuluvat myös Kasvoja Kymenlaaksosta -näyttelyiden verkostoon.

S/S Urania keväällä 1893. Kuva: Suomen merimuseo / merikapteeni J.A. Rosqvist.



Museot ajattelun alustana, ihmiset yhteiskunnan vaikuttajina

Kantaaottamisen ja keskustelun avaamisen näkökulmasta kuluva Poikilo-museoiden vuosi on ollut ajatuksia herättävä. Ehkäpä vastaukset siihen, mikä puhuttaa, ovat yksinkertaisia, vaikka vaikeita nähdä ennakkoon. Urheiluhistoria ei kiinnostanut urheiluyleisöä, joka mieluummin seuraa eläviä urheilutapahtumia kuin museonäyttelyn sisältöjä. Sisällissota ei aiheena kohauttanut, koska sitä käsitellään sovinnollisesti ja ymmärtäväisesti. Sikamessias-keskustelu ryöpsähti, koska teos on edelleen henkilökohtaisiin tunteisiin uppoava ja syntynyt vailla sovittelun aspektia. Ajan henkeenhän se tehtiin vuonna 1969 nimenomaan kritiikiksi – tosin ei kristillisyyden kritiikiksi eikä jumalan pilkaksi, vaan pikkuporvarillisen elämäntavan irvikuvaksi.

Keskustelua, äärilaidoilta huutelua ja riidanpoikastakin on siis saatu museotoiminnalla tänä syksynä aikaan Kouvolassa. Nykyisen, moniäänisen ja avoimen kommunikoinnin aikana kaikki kukat saavat kukkia ja itse kukin saa valita mieluisensa sfäärin. Muutetaanko edes arvokeskustelulla maailmaa, se on toinen asia. Mutta kenties edes yksikin uudelleen maailmankuvaansa pohdiskeleva ihminen on perhosensiipiefektin logiikan mukaisesti merkityksellinen muutoksen airut. Mihin suuntaan sitten itse kukin haluamme ajatusmallejamme muuttaa, sen valitsemme tietysti itse ja sen mukaisesti vaikutamme ympäristöömme ja sitä reittiä koko yhteiskuntaan. Museot olkoot edelleen hedelmällisiä ajatusten kasvualustoja maailman muutoksissa.
***


Kirjoittaja on Elina Bonelius, museon johtaja



Sirpaleita suomalaisuudesta – Suomi 100 vuotta, taidemuseo Poikilo, 7.1.2018 saakka
Myytinmurtajia ja matkantekijöitä, kaupunginmuseo Poikilo, 23.11.2017–13.10.2019
Kaarlo Kivekäs – kolmen armeijan kenraali, kaupunginmuseo Poikilo, 23.11.2017–3.2.2019
Poikilo-museot Kouvola-talossa, Varuskuntakatu 11, 45100 Kouvola, www.poikilo.fi
Museot avoinna ti–pe 11–18, la–su 12–17. Liput 7/5€, alle 18-vuotiaille vapaa pääsy.



.