tiistai 13. kesäkuuta 2017



Pinkkiä betonia! 

Kouvolan taidemuseo Poikilo 30 vuotta

Elokuussa 2017 tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä kun arkkitehti Erkki Valovirran suunnitteleman Kouvola-talon taidemuseotilat vihittiin käyttöön. Kyseessä oli ja on edelleen Kymenlaakson ainoa taidemuseo, joka näiden vuosien aikana on kohottanut Kouvolan taidekaupunkien joukkoon – ei mikään huono saavutus.

Juhlavuoden kunniaksi Taidemuseo Poikilo on julkaissut uuden kokoelmaluettelon, nimeltään Pinkkiä betonia! Edellinen teosluettelo julkaistiin 1993, joten aika on ajanut sen ohi jo kauan sitten.Googlen, taidemuseoiden yhteisten tietokantojen ja digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella kysymys painetun luettelon julkaisemisesta ei ollut ensimmäisenä mielessä, varsinkin kun Kouvolan taidemuseon ajantasaiset teostiedot ovat koko ajan julki Finna-palvelussa. 

Pinkkiä betonia! ei olekaan mikä tahansa perinteinen kokoelmaluettelo – sen sijaan siinä kerrotaan, mitä ”betonikaupunki” Kouvolassa on saatu aikaan taiteen saralla viime vuosina. Siinä kerrotaan huippuhetkistä, ARS II –näyttelyn suunnittelusta ja toteutuksesta, taide-elämästä Kouvolassa ennen ja nyt, ja siinä avataan tietä laajemmalle Pohjois-Kymenlaakson taidehistorialliselle tutkimukselle.


ARS 11 näyttelyn avajaiset, tekstiiliteos 
You and I General Store yleisön ihmeteltävänä.
 Kuva: Johannes Wiehn.

Näyttelyiden  kansainvälistyminen ja Poikilo-brändi

Kouvolan taidemuseon johtajaksi 2005 nimitetty FM Johanna Vuolasto kertoo kirjassa kuvaavasti olosuhteista, joissa joutui aloittamaan työnsä. Hän aloitti yhteistyön suurten taidemuseoiden kuten Ateneumin ja Kiasman kanssa. Kouvolan kaupungin taloudellinen Kiina-yhteistyö johti siihen, että myös taidemuseossa järjestettiin Kiina-aiheisia näyttelyitä.  Kokoelmiin ostettiin kiinalaisia nyky- ja kansantaiteen teoksia. Viimeinen Kiina-näyttely oli 2009, ja sen sai kuratoida Johanna Vuolasto itse, valiten taiteilijoita kuuluisasta Songzhuangin taiteilijayhteisöstä.

Kansainvälinen yhteistyö vaihtui 2011 Afrikkaan, jolloin taidemuseo oli mukana satelliittimuseona Kiasman ARS 11 -näyttelyssä. Keniasta saapui nykytaiteilijoita Kouvolaan.
Kaikkein suurin näkyvä muutos tapahtui 2011, jolloin syntyi Poikilo-brändi. 
ARS 11 –yhteistyökuvioissa alettiin miettiä markkinointia, jossa näkyisivät selkeämmin uudet tuulet pelkän virkamiesmäisen ”Kouvolan taidemuseon” nimen sijaan. Taiteilija Pekka Nissinen oli aloittanut 2008 tuottaa puusta veistettyjä Poikilo-puuveistoksia, ja hänellä oli niiden taustalle sopiva fiktiivinen tarina – tarina pojasta, joka veistää tyttöystävälleen puusta iloa tuottavan poikilo-kapulan.

Poikilon tarina ja siihen liittyvät esineet, uusi logo ja vaaleanpunainen iloa tuova väri yhdistettiin, ja Poikilo -museo oli syntynyt.Valtakunnallisen ARS 11 markkinoinnin yhteydessä brändi pääsi näkyviin ympäri Suomea ja kansainvälisesti. Siitä lähtien Kouvolan kaksi museota, kaupunginmuseo ja taidemuseo, on tunnettu Poikilo-museoina


Nissinen, Poikilot puun ympärillä.

Kokoelmat laajentuvat mediataiteeseen ja valokuvaan

Kun uusi taidemuseo oli rakennettu 1987, seurasi kokoelmien kasvu hyvin paljon näyttelylinjauksia. Näyttelyt painottuvat suomalaiseen nykytaiteeseen. Uuden taiteen ja taidekäsityksen tuulet puhalsivat. Helena ja Jyrki Kalke, taiteilija-arkkitehtipariskunta, innostuivat perustamaan Helsinkiin monilla taiteen aloilla kokeilevan Galleria Agoran, joka sai ”kouvolalaisen kultuurihuoneiston” nimen. Se toimi vain vajaan vuoden 1963-1964, mutta galleriaan kertyneen informalistisen kokoelman kodiksi tuli monien vaiheiden jälkeen Kouvolan taidemuseo. Informalistien teokset muodostavat taidemuseon tärkeimmän ydinkokoelman edelleen ja niitä täydennetään mahdollisuuksien mukaan.

Suurena harppauksena oli kuntaliitos 2009, jolloin viisi kuntaa, Anjalankoski, Elimäki, Jaala, Kouvola, Kuusankoski ja Valkeala, tekivät kuntaliitossopimuksen. Kouvolan taidemuseo velvoitettiin huolehtimaan yhteisestä kokoelmasta, joka lukumääräisesti lähes kaksinkertaistui, ollen nykyisin noin 2500 teosta. Taidemuseon kokoelmaan kuuluu myös julkinen taide, eli julkiset patsaat ja seinämaalaukset.

Merkittävimmät taiteilijat taidemuseo Poikilon kokoelmissa ovat edelleen Esko Tirronen ja Ulla Rantanen, joiden teoksia taidemuseo kerää tietoisesti lisää saaden lahjoituksia ympäri Suomea. Pohjois-Kymenlaakson nykytaiteilijat kuuluvat itsestään selvästi kokoelmahankintoihin – Mikko Sakala, Ville Viinikainen, Ulla Sinkkonen, Irmeli Tarmo, Sanna Majander ja Markku Metso kuuluvat kouvolalaiseen ydinjoukkoon. 

Kolmen vuosikymmenen aikana on valokuva saavuttanut aivan uuden aseman taidekokoelmissa, esimerkkinä valtakunnallisesti tunnetun, Kouvolan Muhniemellä asuvan Raakel Kuukan teosten hankinnat. Mediataidetta ja interaktiivisia teoksia on hankittu Merja Heinolta, Pekka ja Teija Isorättyältä ja Charles Sandisonilta.


Pohjois-Kymenlaakso taiteen lähteenä

Kouvolan tunnetuin betoninähtävyys, Pohjola talo, 2009.
 Kouvostoliitto-taideprojektin teos, betoni ja siirretty valokuva, 
17 x 9 x 6,5 cm.  Kuva: Pirkko Porkka.
Kymenlaakson maisema ei ole koskaan kuulunut varhaisten ns. kansallismaisemien joukkoon Kolin, Punkaharjun, ja Aavasaksan tapaan, vaan se on tunnettu teollisuusmaisemana. Kymijoki ja sitä kuvanneet taiteilijat mm. Victor Westerholm, ovat olleet avainasemassa Pohjois-Kymen valtakunnalliselle tunnettuudelle.

Taidemuseon kokoelmissa Kymijokea ovat kuvanneet Yrjö Yrjölä, Niilo Eklund, Jouko Raita, Laura Järnefelt ja Aarne Ari Elimäeltä, joka kuvasi tärkeää liikennekohdetta, Korian rautatiesiltaa sekä Elimäen järveä joka kuivatettiin maatalouden tarpeisiin.

Nostalgisen menneen agraarimaailman dokumentoijia oli mm. taiteilija ja graafikko Tapani Lemminkäinen, joka oli aktiivinen kulttuurihenkilö. Hän teki dokumentointimatkoja Jaalaan ja Elimäelle, ja piirsi vanhoja rakennuksia, ihmisiä ja työtapoja kansatieteelliseen tapaan. Hän piirsi myös sarjan Vanhaa Kouvolaa, kuvaten purku-uhan alaisia Kouvolan puutaloja.

Muita lähiympäristöään kuvanneita paikallisia taiteilijoita ovat Vieno Elomaa, Eino Hokkanen, Esko Heikkilä, Pentti Wilkko, Leena Puolatie, Arja Vaija sekä monta muuta. Osa näistä on itseoppineita harrastajia. Kaikkia yhdistää halu kuvata lähiseutua. Tiettävästi Pohjois-Kymenlaaksoa taideaiheena - Kymijoki-maalareita lukuun ottamatta - ei ole lainkaan tutkittu aikaisemmin, joten sellaiseen Pinkkiä betonia! –kirja pyrkii myös innostamaan.
Pinkkiä betonia! –julkaisu avaa nuoren taidemuseon peruslähtökohtia ja toivottavasti herättää positiivisia ajatuksia perifeerisen museon mahdollisuuksista toimia omalla vaikutusalueellaan taidekeskustelun herättäjänä ja oman taiteen tallentajana.


Anna-Kaarina Kippola, FM  Amanuenssi









tiistai 16. toukokuuta 2017

Kuvat, sanat ja yleisöt



Maaliskuussa Designmuseon tiloissa Helsingissä järjestettiin koulutustilaisuus, jonka otsikko oli Writing for the Audience eli Yleisölle kirjoittaminen. Koulutuksen ja siellä käydyn keskustelun vetäjinä toimivat Laura Robertson ja Mike Pinnington Liverpoolista. Koulutuksen järjestivät Suomen museoliitto ja Finnish Art Agency.


Writing for the Audience (c) Finnish Art Agency
Heti aluksi kokosimme yhteen erilaisia tekstityyppejä, joita museoiden työntekijät työssään tuottavat. Listasta tuli yllättävän pitkä, kun erilaisia tekstejä tuotetaan eri lukijoille ja eri tilanteissa. On yleisölle suunnattuja seinätekstejä, näyttelytekstejä, mahdollisesti erilaisia ohjeita, tiedotetekstejä, verkkosivujen tekstejä, some-tekstejä, blogi-tekstejä jne.

Brittiläisten kouluttajiemme yksi lähtökohta oli, että erityisesti nykytaiteessa teosten tueksi tarvitaan tekstejä selittämään niitä. Ainakaan kovin voimakkaita vastalauseita ei kuulijajoukosta noussut esille. Toisaalta keskustelimme museoasiakkaiden joskus antamasta palautteesta, että teoksia ei saisi kuitenkaan selittää liikaa tai ylitulkita.

Laura Robertson (c) Finnish Art Agency
Kaikki taiteilijat, taideteoreetikot ja kriitikot eivät ole aina olleet samaa mieltä kouluttajiemme kanssa. Tyypillisesti puhuttu kieli tai kirjoitettu teksti rajaa ja määrittelee visuaalista kokemusta ja taideteoksesta tehtävää tulkintaa. Tätä on pidetty ongelmana, josta olisi päästävä eroon, jotta kuva voisi toimia ns. omilla ehdoillaan. 1960-luvulla minimalismiksi kutsutun taidesuuntauksen astuessa esiin, ihmiset vaativat ja toivoivat teoksille selityksiä ja tulkintoja. Tästä huolimatta minimalismia edustavan taiteilija Frank Stella antama ohje oli: ”What you see is what you see” eli ”Se, mitä näet, on se, mitä näet”. Hän edusti kantaa, jonka mukaan mitään sanallisia selityksiä ei tarvita.

1970-luvun alussa kirjailija Tom Wolfe pilkkasi erityisesti amerikkalaista abstraktia ekspressionismia ja aivan erityisesti aikakauden New Yorkilaisia taidekriitikoita kirjassaan The Painted Word. Wolfe esittää että, kun moderni (ei-esittävä ja abstrakti) kuvataide yritti päästä eroon verbaalisista ja kielellisistä vaikutteista, se päätyi paradoksaalisesti pelkäksi kriitikoiden ja taideteoreetikoiden kirjoitusten kuvitukseksi. Samalla taide on pilalla, koska se ei hänen mukaansa tullut toimeen ilman selittäviä tekstejä.

Joitakin vuosia sitten ilmestyneessä kirjassaan CultivatingPicturacy. Visual Art and Verbal Interventions James Heffernan puhuu kaikesta kritiikistä sekä taidetta koskevasta kirjoittelusta ”kuvien puolesta puhumisena”. Katsoessaan, tulkitessaan ja yrittäessään ymmärtää kuvataidetta Heffernan, kirjoittaa haluavansa käyttöönsä kaiken mahdollisen avun, vihjeet ja tarinat, jotta hän voisi ymmärtää teoksia paremmin ja samalla nauttia enemmän taiteesta.

Kaikki taidemuseoissa tuotetutkaan tekstit eivät suoraan viittaa taideteoksiin, selitä niitä tai tulkitse niitä. Tästä huolimatta kaikki yleisölle suunnatut tekstit ohjaavat tapoja katsoa taidetta ja vaikuttavat ihmisten asenteisiin taidetta ja museoita kohtaan. Näin ollen ei ole sama, miten näyttelyitä nimetään tai minkälaisia tiedotteita ja seinätekstejä kirjoitetaan.

Kenelläkään ei ole puhdasta katsetta, johon sanat, kieli tai kokemus ei olisi vaikuttanut. Kuvataide ei ole koskaan ollut irrallaan sen yhteydessä, vieressä tai jossakin ympärillä olevista sanoista, ajatuksista ja asioista.

Kuvaa ja taidetta koskevasta kielestä ja sanoista tulee mieleen myös muutama menetelmä, joilla museo voi antaa ääneen (eli sanat) yleisölleen. VTS (Visual Thinking Strategies) menetelmällä museovieras päätyy kertomaan muille museovieraille, mitä hän teosten äärellä kokee ja miten hän teokset näkee. Lappeenrannan museoiden lanseeraaman niin kutsuttu Vertaisihmettely sitä vastoin kannustaa keskustelemaan museoissa. Näiden osalllistavien menetelmien lisäksi kuvailutulkkauksen (katso mm. Kaakkuri 2013, s. 11) avulla näkövammainen tai jopa sokea pääsee kuvailun kautta tutustumaan kuvataideteoksiin ja kuulemaan esimerkiksi minkälaisiin asioihin kuvataidetta katsottaessa kiinnitettään huomiota vaikka ei näitä asioita pääsisi näkemäänkään. Laura Robertson ja Mike Pinnington kertoivat myös Tate Liverpool museossa tehdyistä yleisön osallistamiseen tähdänneistä hankkeista.

Kuvat ja kuvataide toimivat varmasti usein ilman sanojakin, mutta kohdatessa jotain vierasta, uutta, yllättävää tai vaikka pelottavaa sanat on usein tärkeäksi tueksi.


Laura Robertson on koulutukseltaan taitelija. Hän toimii taidekriitikkona ja on mm. The Double Negative verkkolehden toimittaja ja yksi perustajista.

Mike Pinnington on taustaltaan ja koulutukseltaan toimittaja. Hän toimii Tate Liverpool museossa nimikkeellä content editor eli hän vastaa museon yleisölle tuottamista ja eritysesti näyttelyjä koskevista teksteistä.


Mikko Pirinen
amanuenssi, Lappeenrannan taidemuseo










torstai 13. huhtikuuta 2017

Mikä se taidemuseo oikein on?


Usein sanotaan, että museoiden kokoelmat ovat osa yhteiskunnan muistia. Ne ovat kuin siltoja menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Museoiden toiminnassa ovat keskeisiä kokoelmatyö, näyttelytoiminta ja asiantuntijatehtävät.


Kokoelma on museon kivijalka


Imatran taidemuseon valtakunnallinen merkittävyys on sen kokoelmassa. Vanhin osa on peräisin insinööri Jalo Sihtolalta (1882-1969). Hän asui Tainionkosken Harakanhovissa 1910-40-luvuilla, toimi lopulta Enso-Gutzeit Oy:n paikallisjohtajana ja keräsi pääosan kokoelmastaan nimenomaan Imatralla olonsa aikana.


Sihtolan Imatra-kokoelman teokset antavat edustavan kuvan 1900-luvun alkupuolen suomalaisesta kuvataiteesta. Joukossa on myös ranskalaista ja italialaista taidetta samalta ajalta. Museon kokoelmiin kuuluvat myös Imatran taideyhdistyksen kokoelma sekä Sinikka Kurkisen teoksia sisältävä ja hänen nimeään kantava kokoelma.

Juho Sihtola, 1942, Imatran taidemuseon kuva-arkisto





Magnus Enckell, Haudan äärellä, 1925, öljyvärit, Sihtolan Imatra-kokoelma




Museo myös ostaa taideteoksia, useimmiten sellaisia, joissa tekijä tai teos jollakin tavalla liittyy Kaakkois-Suomeen. Tekijä on saattanut esim. asua, työskennellä tai opiskella Imatralla.

Imatran taidemuseon kokoelmassa on noin 1600 teosta. Satoja teoksia on sijoitettu kaupungin eri kiinteistöihin, kaupungintaloon, kulttuuritaloon, kirjastoihin ja kouluihin. Osa kokoelmasta on jatkuvasti esillä isompina tai pienempinä otoksina.


Näyttelyt ovat näkyvin osa toimintaa



Taidemuseossa on vuosittain esillä noin kymmenen vaihtuvaa näyttelyä sekä kokoelmateosten esittelyjä. Näyttelyt koostuvat useimmiten nykytaiteesta ja usein niissä on jokin yhtymäkohta Imatraan.

Vuosittainen kävijämäärä on noin 15.000 henkeä. Luku on poikkeuksellisen hyvä Imatran kokoiselle kaupungille. Imatralainen erikoisuus on ilmainen sisäänpääsy, jollainen on vain harvassa museossa.




Nuoret miehet taidenäyttelyssä 1968. Taidemuseo toimi Vuoksenniskan koulun yläkerroksessa 1951-97. Nykyiset tilat ovat Kulttuuritalo Virrassa. Imatran taidemuseon kuva-arkisto.  



Asiantuntemus on arvottamista


Mikä on hyvää taidetta? Erilaisia näkymyksiä on olemassa ja täydellistä vastausta on vaikea antaa. Kyse on kuitenkin aina tiedon ja kokemuksen yhdistelmästä. Tietoa voi hankkia opiskelemalla ja itseä kehittämällä. Kokemus karttuu parhaiten vertailun avulla.



Usein on vaikea selittää sanoilla omaa käsitystään, mutta vertailemalla teosta toisiin teoksiin ratkaisu saattaa olla lähes itsestään selvä. Asiantuntemusta tarvitaan mm. teosten hankintapäätösten tekemisessä, näyttelyjen valitsemisessa, esitelmien pidossa ja lausuntoja annettaessa.




Otto Mäkilä, Vaellus, 1940, vesiväri, Sihtolan Imatran-kokoelma




Yrjö Ollila, Hevonen ja poika, 1919, öljyväri, Sihtolan Imatran-kokoelma

Yhteinen historia yhdistää


Taidemuseolla, Imatran taideyhdistyksellä sekä Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataiteen opetuksella on paljon yhteistyötä mm. näyttelyjen kanssa. Niillä on myös yhteinen historia. Ne kaikki saivat alkunsa kun Ylä-Vuoksen taideyhdistys perustettiin 1945.


Yhdistyksen päämäärät olivat selkeät: kuvataidevalistus ja kuvataidemyönteisen ilmapiirin luominen, taideteosten hankinta julkista kokoelmaa ja taidemuseota varten sekä kuvataidekoulutuksen järjestäminen. Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi, kukapa muu kuin Jalo Sihtola.



Helge Dahlman, Keltainen pöytä,1959, öljyväri, Sihtolan Imatra-kokoelma





Eero Laajo


Imatran taidemuseon johtaja

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Tulla koetuksi ja kokea

Mikä olikaan taiteen tehtävä? Ikuinen kysymys ja kiihkeä vastaus – tai kenties väsynyt kaikki käy -vastaus. Vai tarvitseeko tietää? Kouvolan taidemuseo Poikilossakin voi taiteen tehtävää pohtia ken haluaa. Alkuvuonna 2017 taiteen tehtävä voisi Poikilossa olla esimerkiksi hätkähdyttäminen, kannanotto ihmiskauppaan ja naiseuteen; kenties uni, ehkä kuolema.


Päivi Eronen: Hanna, 2016, pigmenttivedos dibondilevylle.



Paula Tella: Hair, 2015.

Poikilossa kevät käy naisenergialla: Anne Tompurin, Päivi Erosen ja Paula Tellan näyttely Kohtaamisia yhdistää hyvin erilaisia näkökulmia naisena olemiseen. Siinä missä Paula Tellan valokuvateokset käsittelevät naiseuden kipupisteitä, Päivi Eronen kiinnittää huomiota elämän Suomi-eksoottisiin, nautinnollisiin puoliin. Turvekylpy, avantouinti ja saunominen ovat Erosen valokuvissa naisten hyvinvoinnin aineksia – vähän miestenkin. Anne Tompurin luonto- ja kasvoaiheiset, mustanpuhuvat maalaukset taas tuovat mieleen arkkityyppisesti naiseuteen liittyviä yön ja pimeyden salaperäisiä ulottuvuuksia. Taiteilijatapaamisessa 1.4. klo 13 on tilaisuus tavata taiteilijat ja lisäksi nähdä Paula Tellan performanssi, joka tuo uuden elämysulottuvuuden hänen valokuviensa tematiikkaan.


Kuutti Lavonen:Oidipuksen korvat, 2006, mustaliitu, pastelli ja tempera kankaalle. Kuva: Rauno Träskelin.

Jos kevät onkin pääsiäiseen saakka naisten ja naiseuden, on kesä puolestaan antiikin tarustojen värittämää ikuista mielen saloihin uppoavaa pohdintaa. Kuutti Lavosen maalaukset, piirrokset ja grafiikka kutsuvat museoon otsikolla Hypnos ja Thanatos. Kreikkalaiset jumaluudet, unen jumala Hypnos ja kuoleman jumala Thanatos inspiroivat Lavosen kuvastoa, kun hän pohtii ihmisyyden ikuisia teemoja ja taiteellisen työn lähteitä. Uni avaa uuden aamun ja kuolema uuden elämän, sillä kaikki virtaa ja elämä jatkuu ikuisesti.

Tarvitseeko tietää, haluaako vaikuttua tänä keväänä vaikkapa kantaaottavasta naisnäkökulmasta tai antiikin tarustosta? Tarvitseeko tietää taiteen tehtävä, ennen kuin astuu näyttelyyn? Ei tarvitse. Suurimpaan osaan näyttelyssä nousee aina näyttelyvieras, katsojan tulkitseva mieli ja tunteva sydän.

Yksi ehdotus taiteen tehtäväksi on ihmismielen avartaminen - miksei myös ihan päinvastainen, tuttuuden turvan vahvistaminen. Kun katsoja etsii visuaalisista tunnelmista itseään puhuttelevaa, ei vastauksena voi olla oikeaa tai väärää. On vain sopivaa tai vielä sopivampaa ja sellaista, mikä juuri nyt ei sovi, mutta kenties myöhemmin puhuttelee. Myös sellaista, mikä joskus puhutteli, mutta ei enää. On hyvä tutustua myös sellaiseen taiteeseen, joka ei ensituntumalta vaikuta mielenkiintoiselta, tai jota ei osaa kohdata millään tasolla. Taidekokemuksen jälki voi silti jäädä itämään ja avata uuden oven ajallaan. Siksi on hyvä tarjota yleisölle mahdollisuuksia tutustua monenlaiseen kuvataiteeseen. Ärsyttäväkin puhuttelee tärkeällä tavalla: se vahvistaa käsitystä siitä, mistä juuri sillä hetkellä itse pitää, mikä tuntuu omimmalta ja sopivimmalta. Ei tarvitse kurottaa hetken ohi. Tulevaisuus tulee mieltymyksineen omalla painollaan.

Taiteen tehtävä – tulla koetuksi. Ihmisen tehtävä – kokea elämä. Taide on elämää. Kenties.

Museonjohtaja Elina Bonelius, Poikilomuseot


Kohtaamisia – Tompuri–Eronen–Tella 13.4. saakka 

Kuutti Lavosen Hypnos ja Thanatos 11.5.–20.8.2017
Taidemuseo Poikilo, Kouvola-talo
Varuskuntakatu 11, Kouvola.
Liput 7/5€, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. Samalla lipulla pääsy myös Kouta ry:n galleriaan. Poikilo-galleriaan on vapaa pääsy. Poikilo-museot on museokorttimuseo.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Energian eri olomuotoja

Amanuenssi Mirkka Kallio Kymenlaakson museosta kirjoittaa energiasta!

Energian eri olomuotoja

Nykyinen elämäntapamme on lähes kokonaan riippuvainen energiasta, mekaanisesta, kemiallisesta, sähköisestä tai lämpöenergiasta. Maailmassa on kuitenkin muunkinlaista energiaa, aineettomassa muodossa ilmenevää sosiaalista, henkistä tai vaikkapa intohimona näyttäytyvää energiaa. Juuri nämä aineettomat energiamuodot ovat taiteen ja kaiken inhimillisen toiminnan liikkeellepanevaa käyttövoimaa.

Roomassa asuva taidehistorioitsija Lorella Scacco on kuratoroinut näyttelyn Transitions of Energy, joka tulee Kymenlaakson museoon 7.4.-25.6.2017. Näyttelyn taiteilijat tutkivat energian ilmenemismuotoja installaation, äänen ja valokuvien keinoin. Näyttelyn teoksissa on käytetty hyväksi tieteellisiä saavutuksia tai tekniikoita.

Flavia Bigin installaatio Pay Attention II muodostuu seitsemästä kuutiosta, joiden puhtaaseen mustaan pintaan on kaiverrettu eri uskontojen symboleja. Mustien kuutioiden muodostaman kehän keskellä on  kuva ihmiskasvoista, joihin taiteilija on kaivertanut kaavan E=mc2.  Tämä Einsteinin vuonna 1905 keksimä oivallus oli, että kun kappaleella on massaa, sillä on tietty määrä energiaa, vaikka se olisi paikallaan.

casaluce/geiger & synusi@cyborg -nimellä esiintyvä taiteilija lähestyy energian käsitettä sen virtuaalisen ulottuvuuden kautta. Casaluce esittää valokuvissaan kryptografiaa, salakirjoitusta, kuten teoksessa REHAB (work in progress).

Juliana Herrero käyttää teostensa pohjana digitaalisia kuva- ja äänimateriaaleja, jotka on pirstottu ja käsitelty uudelleen. Hänen leijuva maisemansa Milieu kuiskailee sosiaalisesta mediasta poimittuja viestejä ja uutispätkiä ja pohdiskelee ihmisen ja teknologian välistä suhdetta. Herrerolta on näyttelyssä esillä myös vesiväri- ja sekatekniikkatöitä.

Sissa Michelin videoinstallaatiossa A Mountain Phenomenon hopean värisestä lämpöpeitteestä muotoillut vuoret liikkuvat tilassa valoa heijastaen. Ne viittaavat aurinkoenergiaan ja sitä kautta maailmanlaajuiseen kysymyksen luonnon energiavarojen ehtymisestä. Hänen piirustussarjansa Icicle caves in mountain landscapes käsittelee myös maapallon tilaa.

Francesca Romana Pinzari, The First Time We Kissed, 2009 (video)

Francesca Romana Pinzarin videoteoksessa The First Time We Kissed hän on yrittänyt vangita tunteen ja pysäyttää ainutlaatuisen hetken tehdäkseen siitä ikuisen. Taiteilija sai kahdelta italialaiselta yliopistolta käyttöönsä lämpökameran ja sydänsähkökäyrän. Näiden lisäksi taiteilija käytti kahta mikrofonia sydänäänten tallentamiseen. Vaikeinta aiheessa kuulemma oli, että henkilöt todellakin suutelivat ensi kerran, joten tapahtuma oli saatava kuvattua kerralla.

Transitions of Energy -näyttely on kolmen suomalaisen museon yhteistyö. Se oli esillä vuonna 2016 Kajaanin taidemuseossa ja Kymenlaakson museon jälkeen se jatkaa Kotkasta K. H. Renlundin museoon Kokkolaan syksyllä 2017.

Lisätietoja: www.merikeskusvellamo.fi

perjantai 20. tammikuuta 2017

Alueellisesti silmälläpidettävää!

Kaakkois-Suomen taidemuseoiden yhteinen tiedotuslehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2000. Alkuun vielä nimettömän lehden ensimmäisellä sivulla toivotettiin kaikki kuvataiteen kanssa tekemisissä olevat tahot tekemään yhdessä lehteä ja saattamaan äänensä kuuluville. Vuodesta 2003 alkaen tiedotuslehti on ilmestynyt Kaakkuri-nimisenä. Nimi viittaa lehden toiminta-alueeseen, Kaakkois-Suomeen. Kurin kanssa sillä ei niinkään liene tekemistä. Kaakkuri on myös lintulaji, joka LuontoPortti -verkkolehden mukaan kuuluu kuikkien sukuun, ollen kuikkalinnuista pienin ja kovaäänisin. Kaakkurin kanta on Suomessa vähentynyt, mistä syystä se kuuluu alueellisesti silmällä pidettäviin lajeihin.

Viimeiset kaksi vuotta Kaakkuri-lehti on ilmestynyt verkkolehtenä, mutta syksyllä 2016 me Kaakkois-Suomen taidemuseoiden edustajat päätimme yksissä tuumin muuttaa sen blogiksi. Blogissa tuomme esiin erilaisia Kaakkois-Suomen alueen taidenäyttelyitä, tapahtumia ja ilmiöitä. Blogimuoto mahdollistaa ajankohtaisten asioiden esittelyn ja pohdinnan sekä näistä viriävän keskustelun. Imatran taidemuseon, Kymenlaakson museon, Poikilo-museoiden ja Lappeenrannan museoiden edustajat kirjoittavat blogiin kuukauden välein. Blogikirjoitusten kommentointi on sallittua ja toivottavaa!

Suomi täyttää kuluvana vuonna sata vuotta. Itsenäisyyden juhlavuoden teema on Yhdessä. Kutsumme edelleen teitä taiteenkentän toimijoita ja taiteesta kiinnostuneita yleisöjämme tekemään yhdessä Kaakkuria, kirjoittamaan ja kommentoimaan blogeja ja keskustelemaan aktiivisesti. Kaakkuri on edelleen alueellisesti silmällä pidettävä, mutta meidän on mahdollista tehdä siitä myös valtakunnallisesti merkittävä, kuuluvaääninen kommentoija!

Mona
Kirjoittaja on Lappeenrannan taidemuseon alue- ja yleisötyöstä vastaava amanuenssi