torstai 15. helmikuuta 2018

Kyminlinnan vallit. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio

Pakolaiset löysivät sijansa Suomesta -
Kyminlinnan Keskitysleiri ja Pakolaishuoltola


Kyminlinna, joka on Suomen ainoa ehjänä säilynyt kaponieerilinnoitus, sijaitsee 5 kilometriä Kotkan keskustan luoteispuolella Kymijoen Huumanhaaran ja Langinkoskenhaaran yhtymäkohdassa.
Sata vuotta sitten linnoitus toimi lyhyen ajan punaisten vankileirinä, kunnes linnoitukseen asettui saksalainen tykistöpatteri ja 1919 Tampereen Rykmentin I Pataljoona. Vuosina 1922-39 Kyminlinna toimi pakolaisleirinä. Ensin nimenä oli Keskitysleiri, myöhemmin Pakolaishuoltola ja lopuksi vain Huoltola.

Kyminlinnan portti. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio


Venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä


Venäjän vallankumous jälkimaininkeineen synnytti mittavan pakolaisvirran rajan yli molempiin suuntiin. Noin 10000 sisällissodassa tappiolle jäänyttä punakaartilaista ja siviiliä pakeni Suomesta Venäjälle keväällä 1918. Samoihin aikoihin käynnistyi vähemmän tunnettu pakolaisvirta myös toiseen suuntaan.

Suomeen tulijat olivat kansallisuudeltaan venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä sekä Venäjältä pakenevia muiden maiden kansalaisia. Pakolaisia tuli Suomeen useana aaltona 1918 talvesta kevääseen 1922 yhteensä yli kolminkertainen määrä Venäjälle paenneisiin verrattuna.

Vallankumousta pakenevat venäläiset olivat ensimmäinen aalto, tuoreeltaan 1917 ja 1918. Samoihin aikoihin tuli Itä-Karjalasta suomensukuisia. Inkeriläisiä oli paennut Suomeen jo 1918 lopulla ja pako kiihtyi vyöryksi kesällä 1919. Keväällä 1920 tuli valkoisia, joista osa jatkoi matkaansa Suomen kautta Eurooppaan. Inkerinmaa yritti vallankumouksen jälkimainingeissa saavuttaa itsenäisyyden, minkä epäonnistuttua tuli lisää inkeriläisiä ja vuonna 1921 tuli Kronstadtin saarelta noin 6500 bolsevikkeja vastustanutta. Viimeisenä aaltona oli vuosien 1921-22 vaihteessa tapahtunut Karjalan kansannousu eli metsäsissikapina, joka toi pakolaisia perheineen. Venäjältä paettiin puna-armeijan pakko-ottoja ja varsinaista nälkääkin.

Kyminlinnan sivuportti. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio

33500 pakolaista, Kyminlinnassa 500


Keväällä 1922 arvioitiin Suomessa olevan 33500 pakolaista, joista 15000 venäläistä ja 18500 heimopakolaista.

Osa heti vallankumouksen jälkeen tulleista venäläisistä oli vauraampaa väestöä, joka pystyi omilla varoillaan löytämään majapaikan ja ruokkimaan itsensä ja perheensä. Myös täällä jo olevien venäläisten asukkaiden hyväntekeväisyysjärjestöt pyrkivät huolehtimaan omistaan. Huomattava määrä venäläisistä emigranteista jatkoi matkaansa. Pieni osa uskaltautui palaamaan Venäjälle. Kronstadtin kapinaan osallistuneille rivimiehille luvattiin armahdus ja noin puolet heistä uskaltautui palaamaan Venäjälle ja noin 1600 jäi pysyvästi Suomeen.

Suomalaiset viranomaiset pyrkivät hillitsemään laitonta maahanmuuttoa vuodesta 1919 alkaen, mutta kehittymättömän rajavalvonnan toimenpiteet jäivät tehottomiksi. Perustettiin ensimmäinen valtion tukema avustuskomitea, joka pienen määrärahan turvin saattoi avustaa inkeriläisiä. Valtio perusti ensimmäisen pakolaisleirin Lahteen Hennalan kasarmeille 1920. Kronstadtilaisille perustettiin Turkinsaaren leiri Viipurinlahdelle. Ajan tavan mukaan näitäkin kutsuttiin keskitysleireiksi. Aluksi leirien oli tarkoitus toimia vastaanottokeskuksina ja avustusta oli tarkoitus antaa vain niille, jotka eivät omin avuin tulleet toimeen.

Myöskään Suomessa asiat eivät sisällissodan jälkeen olleet kovin hyvin. Amerikan Punainen Risti toi maahan elintarvikkeita 1919-21. Kun amerikkalaiset lähtivät keväällä 1921 Suomesta, heidän hallussaan olleet varastot siirrettiin Suomen valtiolle. Vuonna 1922 perustettiin Valtion pakolaisavustuskeskus, joka alkoi hallinnoida elintarvikehuoltoa ja pakolaisleirien toimintaa.

Kyminlinnaan sijoitettiin keväällä 1922 noin viisisataa asukasta, joukossa elatuskyvyttömiä lapsiperheitä, sairaita ja vammaisia, vanhuksia ja orpoja. Kolmisensataa siirrettiin Turkinsaaren leiriltä. Pakolaisia asutettiin vanhoihin kasarmirakennuksiin, sekä varta vasten rakennettuihin puuparakkeihin. Parakkeja on ollut entisen Suvorovin linnakkeen alueella, missä yksi parakki on vielä jäljellä. Leirillä tehtiin kovasti työtä, mm. hakattiin halkoja ja pestiin pyykkiä. Lapsille oli koulu ja sairaanhoito oli järjestetty. Vähitellen moni leiriläinen onnistui löytämään töitä leirin ulkopuolelta, ja leirin asukasmäärä vakiintui kahden-kolmensadan välille. Talvisodan sytyttyä Kyminlinnan asukkaat evakuoitiin Oulun Maikkulaan ja Suomen armeija otti tilat käyttöönsä.¨

Kyminlinnan kasarmit. Kuva: Kymenlaakon museo: Mirkka Kallio


Kyminlinnan pakolaisten elämästä kertoo Karjalan Sivistysseuran julkaisema Timo Tervosen kirjoittama omaelämäkerrallinen teos ”Vallien sisällä – vallien ulkopuolella”. Juuriltaan vienankarjalainen Tervonen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet 1923-1939 Kyminlinnan pakolaiskeskuksessa.

Nykyään Kyminlinnan omistaa valtion omistama Senaatti-kiinteistöt. Alue on käytännössä ollut suljettuna vuodesta 2005 jolloin armeija poistui alueelta. Kyminlinnan osoite on Sutelantie 84, Kotka.
Kyminlinnan opaskyltti. Kuva: Kymenlaakson museo: Mirkka Kallio

sunnuntai 14. tammikuuta 2018


Taidetestaajat kuvien äärellä 




Lappeenrannan museot, yhteistyössä Lappeenrannan kuvataidekoulun kanssa, ovat tarjonneet taide-elämyksen kahdeksasluokkalaisille syksystä asti Taidetestaaja-hankkeen myötä. Yhteensä n. 200 oppilasta tutustui Lappeenrannan taidemuseon Juho Karjalaisen näyttelyyn syksyn aikana. Näyttelyyn tutustuminen toteutettiin VTS- menetelmällä, jonka avulla nuorten omat ajatukset ja näkemykset nousivat taide-elämyksen keskiöön.  Taidenäyttelyyn tutustumisen jälkeen oppilaat pääsivät itse tekemään grafiikan lehtiä Lappeenrannan kuvataidekoululle grafiikan pajaan.  Valmiista töistä koottiin pienoisnäyttely museon lasikäytävään pikkuhiljaa rakentuvana näyttelynä.


Jokaisen ryhmän kanssa töiden äärellä tuli keskustelua, vaikka muutamia ryhmiä pitikin rohkaista pidemmän aikaa keskustelun aloittamiseen.  Osalla ryhmistä keskustelu lähti käyntiin heti ja se jatkui katkeamattomana koko visiitin ajan. Jouduin jakamaan vuoroja, jotta jokainen saisi mahdollisuuden tulla kuulluksi.

Itselleni nämä kohtaamiset kahdeksasluokkalaisten kanssa olivat kovin antoisia. Oli hienoa päästä kuuntelemaan heidän ajatuksiaan töistä, joita olin itse tulkinnut osittain melko eri tavalla kuin he.  Olisin suonut muillekin mahdollisuuden päästä kuulemaan nuorten ajatuksia, nähdä heidän intonsa ja päästä hetkeksi kiinni siihen toivoon, jonka he minun eteeni maalasivat sanoillaan, ilmeillään ja eleillään. 

Kuvista keskustellessamme monet nuoret näkivät Karjalaisen kuvat jatkuvina tarinoina, joista he tekivät monenmoisia tulkintoja. Usein tulkinnat liittyivät yksinäisyyden teemoihin, kuolemaan ja vapauteen.  Ihmetystä herätti Karjalaisen niukka, mutta voimakkaiden värien käyttö. Värikylläisyys kun täyttää nykyisin meidän näkökenttämme täysin, niin Karjalaisen simppeli mustavalkoinen kuva yhdellä voimakkaalla värillä herätti ajatuksia. Jokainen keskustelu opetti meille kaikille jotakin siitä miten kukin kuvaa katsoo, mitä siinä näkee ja miten näkemänsä tulkitsee.


 Grafiikan lehden he toteuttivat omakuva-aiheen ympärille.  Taidetestaajien työt ilmensivät hienosti tekijöidensä kiinnostuksen kohteita, osaamisalueita, ihanteita ja moni muita asioita, joita nuoria tänä päivänä kiinnostaa.  Katsojille jaettujen kuvien avulla me muut saimme myös paljon uutta ajateltavaa siitä mitkä asiat liittyvät nykyään nuorison elämään.  Nuorten näyttely on kerännyt ihailijoita ja sen ympärillä olen kuullut keskustelua siitä mitä näkijät ovat töistä ajatelleet.



Keväällä Taidetestaaja-projekti jatkuu, kun seuraavat 200 kahdeksasluokkalaista tutustuvat Kaakko 18- näyttelyyn.  Lasikäytävän täyttää kevään mittaan heidän grafiikan lehtensä ja me katselijat voimme taas oppia kuvia katselemalla jotakin uutta tekijöistä, maailmasta, itsestämme ja muista.





Kirjoittaja on taidekasvattaja ja taidemuseon yleisötyön amanuenssi

Hanna Lommi


torstai 14. joulukuuta 2017

Miten tuli valittua



Saimaan ammattikorkeakoulu ja Imatran taidemuseo järjestivät 20.10.-11.11.2017 näyttelyn, jonka nimeksi tuli ”Imatran kasvatit”. Mukaan kutsuttiin joukko ammattikorkeakoulun kuvataiteen yksiköstä valmistuneita.
Näyttelyn taiteilijoita olivat Janette Holmström, Ismo Hyvärinen, Teemu Korpela, Emma Lappalainen, Tiina Marjeta, Jussi Nykänen, Jenni Sokura, Nelli Tanner, Tiina Tanskanen, Jaakko Tarkka, Tuija Teiska sekä taiteilijapari Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen.


Tiina Marjeta, Tower, 2017, öljy ja tempera

Kuraattorin, allekirjoittaneen, urakka alkoi kun koulun opettajat olivat tehneet alustavan listan kutsuttavista taiteilijoista. Siinä oli 41 nimeä. Ehdokkaat edustivat tasapuolisesti sitä mihin opiskelijat Imatralla erikoistuvat: veistämistä, maalausta, valokuvaa, grafiikkaa, korua ja muita tekotapoja.
Ajatuksena oli, että jokaiselta osallistujalta tulee esille muutaman työn suuruinen ryhmä. Sopiva määrä, joka mahtuisi näyttelytilaan, tarkoittaisi jonkin verran yli kymmentä taiteilijaa.
Päätin, että en tee itseni näköistä näyttelyä. Tuntui ja yhä tuntuu, että näyttelyn tuli vastata tarjontaa. Hämärä yleisvaikutelma tulevasta näyttelystä syntyi siis myös niiden teosten pohjalta, jotka karsiutuivat pois myöhemmin.
Lähes kolmekymmentä hyvää ehdokasta piti jättää pois.

Janette Holmström, Teossarjasta Other, teos 2, 2017, valokuva, mustesuihkuvedos

Teosten arvottaminen on se kaikkein vaikein asia millä tahansa taiteenalalla. Oma kokemukseni on, että mielekkäitä valintoja ei pysty pelkästään järjen avulla ja käsitteellisesti tekemään.
Parhaimmat välineet valintojen tekemisessä ovat vertailu, kokemus ja muiden näkemykset.
Tekijän teoksia voi vertailla hänen muiden teostensa kanssa. Niitä voi vertailla myös muiden tekijöiden teosten kanssa. Valinta voi olla lähes itsestään selvä sen jälkeen, kun työt on asetettu vierekkäin.
Kokemus syntyy ajan myötä riittävän suuren teosmäärän omaksumisesta. Silloin muodostuu myös käsitys siitä, että jotkin teokset ovat uusia ja tuoreita, kun taas toiset ovat tavanomaisia.
Muiden näkemykset vaikuttavat sen perusteella mitä takkiin on tarttunut elämän aikana. Myös ansioluettelolla on merkitystä. Voihan esim. olla niin, että kuraattori ei innostu tietynlaisista teoksista, mutta ansioluettelon perusteella on ilmeistä, että muut ovat olleet eri mieltä.
Tiina Tanskanen, Metsänpeitto-sarjasta, 2016, neulanreikävalokuva, pigmenttivedos

Valituksi tuli 12 taiteilijaa ja yksi taiteilijapari. Yksi ehdokkaista joutui perumaan, joten jäljelle jäi 11 tekijää ja yksi taiteilijapari. Osallistujat valitsivat itse omat teoksensa.
Ripustamisen aikana oli vielä varmistettava, pitikö jokin yksittäinen teos karsia pois kokonaisuuden takia. Ei tarvinnut.



Kirjoittaja on Imatran museon intendentti Eero Laajo

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

 Suomi 100 Poikilo-museoissa ei jätä kylmäksi


Sirpaleista tarinaa suomalaisuudesta värittävät sota, rauha, uskonto ja vaeltava rajaseudun kansa – muun muassa

Kouvolan kaupungin Poikilo-museoissa käsitellään Suomen satavuotista historiaa perusteellisesti. Taidemuseon Sirpaleita suomalaisuudesta -näyttelyssä kuvataide ja visuaalinen kulttuuri tuovat historian ilmiöitä ihmeteltäviksi ja kaupunginmuseon Myytinmurtajat ja matkantekijät murtaa käsityksiä stereotyyppisestä suomalaisuudesta ja kertoo ikiaikaisesta muuttoliikkeestä Kymijoen varrella, rajaseudulla Kouvolassa. Näyttelyiden ydinsanomaa on huomio suomalaisuuden kaleidoskooppimaisesta sirpaleisuudesta, yhtenäisyydestä, joka on lähinnä illuusio.

Henry Ericsson, Hennalan vankileirillä I, 1931-1932. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.


Illuusio yhtenäisyydestä – railo repeää vielä nykyäänkin

Illuusio yhtenäisyydestä on rakoillut pitkin matkaa Suomen itsenäisyyden aikana. Taidemuseossa käsitellään muun muassa sisällissotaa, oikeastaan ensimmäistä itsenäisen Suomen suurta, traagista haastetta. Sen luoma särö sivistyneistön huolella ja pitkään luomassa suomalaisuuskuvassa oli valtava ja korjaantui, jos korjaantui, vasta Talvisodassa. Näyttely kertoo sodan seurauksista Henry Ericssonin Hennalan vankileirillä piirtämän henkilökuvasarjan avulla – ja ottaa aiheeseen kantaa kuvanveistäjä Pekka Jylhän installaatiolla Tämä viha. Teos kunnioittaa kaikkia Kouvolan alueella kaatuneita sisällissodan uhreja korostaen jokaisen yksilön tärkeyttä ja osaa kokonaisuudessa, yhteiskunnassamme.

Pekka Jylhä, Tämä viha, 1987. Yhteisöllinen taideteos, johon kouvolalaiset osallistuivat tuomalla lasiastioita teosta varten. Taustalla Jylhän teos Kynttiläni paloi molemmista päistä, 1994, Rovaniemen taidemuseon kokoelmat. Kuva: Poikilo-museot /Pirkko Porkka.


Ajoittain keskustellaan taiteen kantaaottavuudesta ja siitä, onko sellainen edes suotavaa ja missä rajoissa. Poikilo-museot päätti Pekka Jylhän teoksen tilatessaan ottaa kantaa ja katsoa, millaista keskustelua vaikea aihe herättää. Oli mielenkiintoista, että vaikka teos koettiin kiinnostavaksi museovieraiden keskuudessa, varsinainen yleinen keskustelun aihe näyttelyssä on aivan muualla: uskonnon valtapiirissä. Harro Koskisen teos Sikamessias, joka on Kiasman kokoelmista lainassa, on edelleen, 48 vuotta luomisensa jälkeen, saanut osan suuresta yleisöstä närkästymään. Jopa siinä määrin, että mediakirjoittelun lisäksi joukko yksityisiä kouvolalaisia jätti museon asioista vastaavalle lautakunnalle pyynnön, että teos poistetaan näyttelystä välittömästi. Railo repeää – ja raivo – yhtenäisen kansan keskuuteen vielä nykyäänkin helposti.




Harro Koskinen, Sikamessias, 1969. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen




On vaikea ennakoida, mikä taiteessa puhuttaa. Samaa ennakoimisen vaikeutta podetaan kaupunginmuseo Poikilon puolella. Juuri päättynyt näyttely Kilpakenttien sankarit, joka kertoi paikallisesta urheiluhistoriasta ja vilisi entis- ja nykyaikojen urheilusankareita aina Roope Tonteriin saakka, ei saavuttanut toivottua määrää kävijöitä. Ei syntynyt puhetta yleisössä, vaikka aiheen kiinnostavuuden ja paikallisen merkittävyyden vuoksi niin arveltiin käyvän ja vaikka näyttelyn nähneet olivat siihen hyvin tyytyväisiä. Kun Myytinmurtajia ja matkantekijöitä avautuu kaupunginmuseossa 23.11., jää nähtäväksi, aiheuttaako esimerkiksi maahanmuuttoteema keskustelua ja minkälaista, jos aiheuttaa. Samaan aikaan ajankohtaisen maahanmuuttoilmiön kanssa esitellään Karjalan evakoiden ja Amerikkaan muuttaneiden suomalaisten tarinoita, jotta menneitä ja nykyisiä muuttoliikkeitä voi pohdiskella rinnakkain.

Kymenlaaksoon on muutettu ja täältä on muutettu muualle. Aikansa kosmopoliitit, kuten elimäkeläinen keksijä Eric Tigerstedt ja Fabergén korusuunnittelijana tunnettu, sittemmin kuusankoskelainen Alma Pihl kertovat näyttelyssä matkantekijöiden tarinaa. Valkealan Kouvolasta lähtenyt kenraali Kaarlo Kivekäs saa oman näyttelynsäkin Myytinmurtajien ja matkantekijöiden oheen. Poikilo-museot kuuluvat myös Kasvoja Kymenlaaksosta -näyttelyiden verkostoon.

S/S Urania keväällä 1893. Kuva: Suomen merimuseo / merikapteeni J.A. Rosqvist.



Museot ajattelun alustana, ihmiset yhteiskunnan vaikuttajina

Kantaaottamisen ja keskustelun avaamisen näkökulmasta kuluva Poikilo-museoiden vuosi on ollut ajatuksia herättävä. Ehkäpä vastaukset siihen, mikä puhuttaa, ovat yksinkertaisia, vaikka vaikeita nähdä ennakkoon. Urheiluhistoria ei kiinnostanut urheiluyleisöä, joka mieluummin seuraa eläviä urheilutapahtumia kuin museonäyttelyn sisältöjä. Sisällissota ei aiheena kohauttanut, koska sitä käsitellään sovinnollisesti ja ymmärtäväisesti. Sikamessias-keskustelu ryöpsähti, koska teos on edelleen henkilökohtaisiin tunteisiin uppoava ja syntynyt vailla sovittelun aspektia. Ajan henkeenhän se tehtiin vuonna 1969 nimenomaan kritiikiksi – tosin ei kristillisyyden kritiikiksi eikä jumalan pilkaksi, vaan pikkuporvarillisen elämäntavan irvikuvaksi.

Keskustelua, äärilaidoilta huutelua ja riidanpoikastakin on siis saatu museotoiminnalla tänä syksynä aikaan Kouvolassa. Nykyisen, moniäänisen ja avoimen kommunikoinnin aikana kaikki kukat saavat kukkia ja itse kukin saa valita mieluisensa sfäärin. Muutetaanko edes arvokeskustelulla maailmaa, se on toinen asia. Mutta kenties edes yksikin uudelleen maailmankuvaansa pohdiskeleva ihminen on perhosensiipiefektin logiikan mukaisesti merkityksellinen muutoksen airut. Mihin suuntaan sitten itse kukin haluamme ajatusmallejamme muuttaa, sen valitsemme tietysti itse ja sen mukaisesti vaikutamme ympäristöömme ja sitä reittiä koko yhteiskuntaan. Museot olkoot edelleen hedelmällisiä ajatusten kasvualustoja maailman muutoksissa.
***


Kirjoittaja on Elina Bonelius, museon johtaja



Sirpaleita suomalaisuudesta – Suomi 100 vuotta, taidemuseo Poikilo, 7.1.2018 saakka
Myytinmurtajia ja matkantekijöitä, kaupunginmuseo Poikilo, 23.11.2017–13.10.2019
Kaarlo Kivekäs – kolmen armeijan kenraali, kaupunginmuseo Poikilo, 23.11.2017–3.2.2019
Poikilo-museot Kouvola-talossa, Varuskuntakatu 11, 45100 Kouvola, www.poikilo.fi
Museot avoinna ti–pe 11–18, la–su 12–17. Liput 7/5€, alle 18-vuotiaille vapaa pääsy.



.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Unikudelmia, unia, alitajuntaa ja painajaisia Kotkaan keväällä 2018


Kävimme lokakuun alussa katsomassa Unikudelmia -näyttelyn Helsingissä Annantalolla. Retkeen osallistuivat museomestari Matti, konservaattori Jaana, kehittämispäällikkö Annika, museolehtori Maarit ja amanuenssi Mirkka. Näyttely on tulossa Kotkaan 26.1.-6.4.2018.

Unikudelmia on Valveen sanataidekoulun näyttelytuotanto. Kulttuuritalo Valve on osa Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalveluita. Näyttelyä on ollut tekemässä seitsemän hengen työryhmä ja lisäksi 12 taiteilijaa, sekä useita eri alojen osaajia.

Valveen porukka on aiemmin tehnyt palkitun Saareen -näyttelyn, joka oli Suomen  Merimuseolla vuonna 2013. Saareen -näyttely sai Onnimanni -palkinnon ansioistaan lukemisen edistämisessä. Palkinto myönnetään yksilölle tai yhteisölle, joka on ansioitunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden aseman edistäjänä.

Kuva: Unikudelmia -näyttelyn pehmolelumeri, kuvaaja: Jaana Kataja

Unikudelmia -näyttelyssä esitellään uneen liittyviä lastenkirjoja. Kirjat käsittelivät unia, alitajuntaa ja painajaisia. Omasta lapsuudestani muistan näyttelyn yli 30 kirjasta ainakin Uppo-Nallen, Onnelin ja Annelin, sekä Nunnun. Lapsilleni olen lukenut Tatua ja Patua. Esiteltyjen kirjojen tuttuus onkin ehkä kiinni näyttelyvieraan iästä ja harrastuneisuudesta. Kirjoihin liittyy sanataidemateriaali, mutta miksikä ei ensin voisi nähdä näyttelyä ja tutustua kirjoihin vasta jälkikäteen.

Juttelimme näyttelysuunnittelija Mauri Tahvosen ja vastaava tuottaja Pirjetta Mularin kanssa. Teemu Savukurki kertoi opastuksista. Näyttelyssä oli siellä ollessamme ranskankielisen koulun ryhmä esikouluikäisiä lapsia ja he tuntuivat viihtyvän hyvin, vaikka suurinta osaa esitellyistä kirjoista ei ehkä ole olemassa kuin suomenkielisenä versiona. Näyttelyistä voi siis nauttia puhtaasti esteettisenä elämyksenä.
Huijarisänkykauppiaan sänky Tatun ja Patun oudosta unikirjasta
Kuva: Juuso Haarala

Lukemisen aihe on ajankohtainen, sillä suomalaiset ovat Pisa-tuloksissa huipulla, mutta suunta on alaspäin. Lukukeskuksen mukaan lapselle lukemisella on edelleen yhteys parempaan koulumyönteisyyteen ja sitä kautta menestymiseen koulussa. Lukutaidon huonontuminen vaikuttaa kaikkeen oppimiseen. Kun lapset lukevat vähän, sanavarasto surkastuu; Ylen tutkimuksen mukaan 17-vuotias saattaa hallita 50 000–70 000 sanaa, mutta toisaalta vain runsaat 15 000. Lukemisella on todettu olevan lukuisia terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia, kuten, että lukeminen edistää rauhoittumista ja sitä kautta keskittymiskykyä, pitkäaikaismuistia ja tarinanhallintaa.

Valtakunnallista Satupäivää vietetään Sadun nimipäivänä 18.10.

Unikudelmia Kotkassa Kymenlaakson museossa 26.1.-6.4.2018. 

Kirjoittaja on Mirkka Kallio , joka toimii Kymenlaakson  museon amanuenssina. 

perjantai 15. syyskuuta 2017




Tähtivierailu


Lappeenrannan taidemuseo sai vieraaksi Ateneumista Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski)1893 teoksen elokuun alussa. Museon ovi kävi tiuhaan neljän viikon aikana, kun yli 4200 taiteen kokijaa kävivät Kaskea ihailemassa.

 Iso osa vierailijoista oli lähialueen päiväkotien ja koulujen lapsia ja nuoria. Lapset ja nuoret toivat iloa ja elämää museon arkeen, kun ryhmät vierailivat museolla Kaskea katsomassa.  Melkein kuusikymmentä ryhmää kävi museolla näyttelyn aikana kokemassa, näkemässä ja pohtimassa Kasken tarinaa. Monet ryhmät vierailivat samalla Karjalan kasvojen- näyttelyssä sekä Etelä-Karjalan museon näyttelyissä.

 Lasten ja nuorten iloa ja ihmetystä oli silmiä avaavaa seurata vieressä.  Pienten ryhmät näkivät Kaskessa paljon sellaista, mitä itse en teoksessa ollut edes huomannut katsoa. Lapsen tapa ja kyky tulkita kuvia hämmästyttää, joka kerta, ennakkoluulottomuudellaan ja mielikuvitusrikkaudellaan. Havaitsin sen tuovan myös aikuiselle oivalluksia niin lasten elämästä kuin tavasta ajatella. Osa lapsista näki Kaskessa omien leikkiensä ja pelien hahmoja.  Osa jopa ajallisia kerroksia, kuten poika joka tulkitsi mäeltä siintävän maiseman olevan tulevaisuus.

Mieleenpainuvaa teoksen vierailussa oli myös ryhmien kiinnostus taidemuseon kulissien takaiseen. Merkittävä taideteos herätti paljon erityisesti nuorissa turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten teosta vartoidaan, miksi siihen ei saa koskea, miksi sen päällä on pleksilasi, onko tilassa lasereita, jotka polttavat jos menee liian lähelle työtä? 

On hienoa, että tällaiseen kierrokseen ryhdyttiin Suomen juhlavuoden kunniaksi. Loistavaa olisi jos vierailuja olisi useamminkin. Teosten kierrättäminen ympäri Suomea, antaa mahdollisuuden nähdä merkittäviä teoksia myös niille kansalaisille, joilla ei syystä tai toisesta ole tilaisuutta matkustaa Helsinkiin asti kansallisaarteita ihailemaan.






 Kirjoittaja on Hanna Lommi, taidekasvattaja ja Lappeenrannan taidemuseossa toimiva aluetaide-ja yleisötyön amanuenssi. 


________________________________________________________________________________

Kuvataidekoululaisia Kaskea tutkimassa. Kuva: Veera Koukka


Kuvataidekoulu vieraili Kaskea ihailemassa

Lappeenrannan kuvataidekoulun syyslukukausi sai hienon aloituksen, kun Eero Järnefeltin Kaski saapui lähellä sijaitsevaan Lappeenrannan Taidemuseoon elokuussa. Lähes kaikki kuvataidekoulun ryhmät alle kouluikäisistä aikuisiin ovat vierailleet ihastelemassa ja ihmettelemässä maalausta.

Erityisesti 7-9-vuotiaat kiinnostuivat maalauksen tarinasta. “Mitä nuo tekevät?”, “Miksi noilla on ihan rikkinäiset vaatteet?”, “ Miksi tuo tyttö on niin surullinen ja likainen?” ja ennen kaikkea: “Kuka tuo tyttö on?” Museon henkilökunta, maalauksesta kertova video ja juliste antoivat meille vastauksia. Pikkupiika Johanna Kokkosen tarina oli koskettava, lapset pohtivat mahtoiko hän käydä lainkaan koulua ja oliko hänellä yhtään lelua. Osa oli sitä mieltä että maalaus oli vähän pelottava. Museon opas kertoi kuulleensa, että taiteilija oli tahallaan itkettänyt Johanna-piikaa jotta saisi maalattua tämän vielä kurjemman näköiseksi. Tämän tiedon oppilaat ottivat tyrmistyneinä vastaan. Vanhemmat oppilaat olivat sen sijaan kiinnostuneita maalauksen tekniikasta, sommittelusta ja sen yhteiskunnallisesta viestistä.

Monissa ryhmissä jatkettiin vielä teoksen käsittelyä kuvataidekoululla. 7-vuotiaiden arkkitehtuuri- ja ympäristötaidepainotteinen ryhmä rakensi Johanna-piialle mökkejä pienoiskoossa, 8-9-vuotiaat tekivät hänestä muotokuvia hiilellä piirtäen ja Kuviskundit-ryhmässä rakennettiin maalauksesta pienoismallit.

Keskustelut maalauksesta jatkuivat vielä viikkoja museovierailun jälkeen, se oli tehnyt moneen vaikutuksen. Osa oli vienyt perheensä katsomaan maalausta ja ripustanut julisteen omaan huoneeseensa.

Kaski tarjosi hienon visuaalisen ja kulttuurihistoriallisen elämyksen ja herätti eri-ikäisissä erilaisia kysymyksiä ja huomioita. Moni heistä tulee törmäämään teokseen vielä uudestaan museossa tai kuvana, toivottavasti se herättää silloin uusia kysymyksiä!

Lappeenrannan kuvataidekoulun kirjoituksen on laatinut Veera Kuokka, kuvataideopettaja 


Johanna kuvia. Kuva:Veera Kuokka


tiistai 15. elokuuta 2017

Aunuksen Karjalan rakennuksia


Satavuotisen Suomen juhlavuosi on meneillään. Ainakaan nyt kesällä ei asiasta paljoa ole melua pidetty, mutta keväällä pääsin minäkin kantamaan muutaman korren itsenäisyyden kekoon.

Yhden esitelmän aiheena olivat Aunuksen Karjalan puurakennukset. Pääsin paikan päälle matkalla, jonka Imatran työväenopisto, rehtorinsa Ainomarja Virtasen johdolla, järjesti 2004.
Matka opetti paljon. Opin ymmärtämään karjalaisen talon huonejärjestyksen, asuin-, talous- ja eläintilojen liittymisen toisiinsa. Rakennuksessa näkyivät käytännön tarpeiden mukaan syntyneet tilajärjestelyt.

Pitää tunnustaa, että minulla oli matkaa ennen ollut jonkinlainen romantiikalla kuorrutettu käsitys karjalaisesta talosta. Siis sellainen estetisoiva ”postkarelianistinen” kuvitelma. Jotkin paikannimet ja luonnehdinnat olivat melkein myyttisiä, kuten Kuujärvi Yrjö Jylhän runossa  tai Olavi Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”.


Säämäjärven Särkilahden kylä oli yksi ensimmäisistä pysähdyspaikoista. Viimeistään siellä ymmärsi, että todellisuus oli jotain muuta kuin nykyisessä Suomessa. Lahden ympärille rakennetut talot olivat kahden kerroksen korkuisia ja päädyt oli suunnattu lahden keskustaa kohden. Lähellä lahden pohjukkaa oli tsasouna suurten puiden varjostamana.

Grigoin talo, 1920-luku, Särkilahti, Säämäjärvi, Prääsän piiri


Aivan toisenlainen kylärakenne oli mm. Aunuksen kaupungin lähellä olevassa Suuriselän kylässä. Rakennukset oli sijoitettu nauhamaisesti kylän läpi menevän tien kummallekin puolelle, päädyt toisiaan vasten. Valtio oli pyrkinyt yhdenmukaistamaan kylärakenteen ja muokkaamaan sen silloisen asemakaavaihanteen mukaiseksi.

Suuriselkä, 1800-1900-lukujen vaihde, Kuittinen, Aunuksen piiri



Suuriselän ehkä rikkaimman perheen talo oli koristeltu tavalla, jota Suomessa voisi kutsua nikkarityyliksi. Kaikkein selvimmin pietarilaisten palatsirakennusten vaikutus näkyi Äänisen rannalla Soutjärvellä. Alun perin kauppiastalona ollut rakennus on nykyisin museona. Rakennuksen julkisivu ja sisäänkäynti ovat pitkällä sivulla. Sisäänkäyntiä on korostettu poikkipäädyllä, jonka mukana rakennukseen on syntynyt kolmas kerros. Ikkunoita ympäröivät koristeet ovat saaneet vaikutteita Pietarin barokkiarkkitehtuurista.


Entinen Melkinin talo, 1800-luku, Soutjärven museo, Soutjärvi, Äänisenrannan piiri


Ja miksi sitten Aunuksen puurakennukset ovat tärkeitä? Mielestäni siksi, että ne ovat tasapainoisia ja kauniita käyttörakennuksia, jotka kuuluvat tiettyyn paikkaan ja historialliseen kokonaisuuteen. Myös siksi, että niissä näkyy myös muualta tulleiden kulttuuripiirteiden vaikutus.

Suomalaiselle ne ovat merkityksellisiä, koska ne edustavat sitä kouriintuntuvaa Karjalaa, joka todella on ollut ja toivottavasti on vielä pitkään olemassa.


teksti ja kuvat: Eero Laajo, intendentti, Imatran taidemuseo


Julkisivun ikkunoita, entinen Melkinin talo, 1800-luku, Soutjärven museo, Soutjärvi, Äänisenrannan piiri